Musta Hevonen

Hoitaja, valtakunta hevosenhoitajasta

Hirveän hempeilevä olo tuli tänään kun puunailin Karaa. Se torkkui rauhassa ja havahtui sen verran että nosti kavioitaan puhdistettaviksi, jatkaen sitten lorvimistaan. Tuntuu niin hassulta miten se onkaan onnistunut antamaan osalle ihmisistä jotenkin äksyn tai vaikean kuvan, pieni mutapossuniko muka olisi hankala?! Toki se käy vieraissa paikoissa aina kierroksilla ja varsinkin alkuun ukkeli tuppasi unohtamaan herrasmiestavat päästessään seikkailuun, mutta nykyisin se on jo vieraissakin töhöttämistä ja saapumisestaan äänekkäästi ilmoittamista lukuunottamatta todella nätisti: viimeksi käydessämme Rouhialan maneesilla tuuppailemassa pikkuorhi käyttäytyi suorastaan moitteettomasti mikäli "turpa tukkoon"-komennon ohittamista ei lasketa... :P

Nykyisin Kara sietää uusia ihmisiä jo paljon paremmin kuin vuosi sitten, ja täysin tuntematon saa nousta satulaankin ilman protestointeja. Se on silti selkeästi vielä varautunut muiden kuin pääorjansa aka minun kanssani ja testailee yhä ihan suruitta mitä muut ovat miehiään irvistelemällä, kiemurtelemalla ja huitomalla kavioilla ilmaa. Helpostihan tuollainen käytös säikäyttää varsinkin jos on vieraan hevosen kanssa, mutta Kara ei selkeästikään yritä osua, säikyttää vain, ja siinä se on onnistunut vähän turhankin hyvin: en meinaa löytää vakituista luottohoitajaa joka tahtoisi luoda suhteen tämän herran kanssa, mikä toki vaatii hieman hevosenlukutaitoa ja jämeryyttä — ja siinä se. Muutamia hyviä ehdokkaita on ollut mutta he ovat kadonneet jossakin vaiheessa eivätkä ole ottaneet yhteyttä tullakseen uudestaan tapaamaan Karaa. Sitten on ollut joitakin tapauksia jotka ovat selkeästi joko yliarvioineet omat taitonsa tai vaihtoehtoisesti kokeilleet hakuammuntaa hoidokinetsinnässään; oikeastaan järjestään netin kautta löytyneet nuoret hoitajaehdokkaat jotka eivät ole tuntuneet rekisteröineen vaatimuksia "täysi-ikäinen", "osaava, napakka" tai "kokemusta nuorista hevosista". Näiden ääripäiden väliin mahtuu ne jotka kyllä viimeistään pienellä egobuustilla pärjäisivät testosteroniteinin kanssa, mutta eivät yhtä tutustumiskertaa pidemmälle edenneet.

Alkaa olemaan pikkuhiljaa epätoivoinen olo, mistä minä nyt hoitajan taion edes valmennus/kisareissujen apukädeksi — kloonaanko itseni vai voittaisinko lotossa ja palkkaisi ammattilaisen? Minulle olisi tärkeää saada Kara hyväksymään se että sitä voi käsitellä ja liikuttaa muutkin kuin minä, koska kuvitelkaa mitä tapahtuu jos joutuisin vaikkapa sairaalaan. Kyllähän aina orhi ruoan saisi ja siskoni sekä isäni pystyvät sen aivan hyvin tarhaamaan ja pitämään fyysisesti kunnossa, mutta Kara rakastaa huomiota ja on aivan maansa myynyt jo jos yhtenä kiireisenä päivänä en voikaan viettää aikaani sen kanssa ihan vain hengaillen jos en ratsastaen. Kuka sitä sitten rakastaa, puunaa ja vie rallittamaan? :(

Kara on aivan mielettömän hurmaava ja suuri hevospersoona jota en vaihtaisi edes Makka Shaeliin tai Totilakseen. Joka ilta haluan nukahtaa nopeasti että pääsisin aamulla taas Karan luokse. Jokainen hevonen on minulle tärkeä, mutta Karalle on aivan erityinen paikka sydämessäni. Se on minun ystävistäni parhain ja luotettavin.

0 kommenttia

Valmentajia, opettajia, näkökulmia, centered riding...

Minulla on ongelma: päässäni on ainakin tuhat ja yksi postausideaa joista ainakin tuhat olen tainnut listata paperille, mutta en saa aikaiseksi toteutettua niitä. Tiedän että teitä tuskastuttaa kuunnella ininääni ja pitäisi vain istua koneelle ja kirjoittaa, mutta pääni lyö tyhjää aina kun pitäisi kirjoittaa jotain selkeää ja fiksua! Sitten ajattelin tehdä edes jotain rutiinia ja kirjoittaa vähintään jokaisesta valmennuksesta jotakin: no, minä lähdin taas tälle matelulinjalle että ketäpä ne kiinnostaa en kirjoita.

Nyt lopetan matelun ja lupaan kirjoittaa sekä huomisesta Kaisa Pulkkisen tunnista että myös ensi viikon valmennuksesta Karita Kotikulman silmän alla. Keskiviikkona olen aikataulun suosiessa menossa yhäkin vain kuuntelemaan Kimmo Kinnusen tunninpitoa, hänhän on loistava mutta olen arka lähtemään vielä Karan kanssa hänen luokseen: Kimmo on ollut pienestä pitäen yksi idoleistani, joten luonnollisesti minulla on ramppikuumetta lähteä peeloilemaan paikan päälle raakileeni kanssa.

Olen pitkään harkinnut perehtyväni centered ridingin istuntaharjoituksiin ja nyt maaliskuussa olen lopultakin saanut potkittua itseeni liikettä asian tiimoilta. Käyn Maarit Relanderin tunneilla harjoittelemassa ja olen jo aivan hurahtanut koko hommaan, centered riding on loistava työkalu tasapainoisen ja istuntalähtöisen ratsastuksen kehittämiseen. Olen aina painottanut omassa ratsastuksessani enemmän istuntaa ja kaikki suosikkiopettajani ja -valmentajani ovat olleet hyvin istuntaan keskittyviä, joten ihmettelen kovasti että lähdin vasta nyt kaivelemaan centered ridingiä tarkemmin. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan! :D Mikäli teitä kiinnostaa niin avaan aihetta mieluusti enemmänkin kun itsekin pääsen paremmin jyvälle kyseisistä harjoitteista, ja vaikkei kiinnostaisikaan niin avaan aihetta silti. Hähähä.

Minulla ei ole paljoa uusia kuvia, tai on mutta säästän ne myöhemmäksi ajankohtaisempiin postauksiin. Mutta spämmään teille silti pari alkutalven kuvaa pienestä pallomahaisesta lapsesta... Ei ole ainakaan liian laiha...... köh... Enkä nyt kerro puhunko kaksi- vai nelijalkaisesta. ;(

Kaikista kuvista kiitos Emmi Tiusaselle.

// Niin ja joo, otin nokkiini kun haukuttiin lihavaksi epätekeksi Karaa näiden kuvien perusteella. Joo, sillä oli mahaa, ja niin oli tarkoituskin kerätä massaa kevättä varten kun kuivuu silloin muuten ihan kasaan kun ei ole vielä kunnon lihaksistoakaan. Ensi kerralla kun parjaatte jonkun hevosta niin tehkää se yksityisesti niin ettei kenenkään mieli pahoitu. :--)

Minun syyni herätä joka aamu.

1 kommenttia

Täällä nakki, kuuleeko keppi?

Harvinainen kuva ilman tallivaatteita...!

Viimeisin kouluvalmennus teki terää: Kara on tuntunut suorastaan aivan eri hevoselta ratsastaa, niin paljon reippaammaksi se muuttui ihan vain puolipidätteitä pienesti muuttamalla — kertoo hyvin kuinka pienistä asioista ratsastus on välillä kiinni ja kuinka herkkiä hevoset onkaan! Nyt ratsastaessa tuntuu siltä miltä pitäisikin, hevonen on tasaisesti tuntumalla ja liikkuu eteen keveästi niin että kokonaisuus on kaikenkaikkiaan harmonisen oloinen ainakin näin selästä käsin tunnettuna. Pystyn rauhassa keskittymään omien virheiden poistreenaamiseen ja Karan tason pikkuhiljaiseen nostamiseen kun ei tarvitse 24/7 töniä eteenpäin ajatuksiinsa uppoutunutta haaveksijaa joka hiipii ja keskittyy kaikkeen muuhun kuin työhön... Toki koko ajan Karaa täytyy ratsastaa ja pitää puuhakkaana: luonnollisesti teinin keskittyminen herpaantuu herkästi ja mielenkiinto karkaa muualle, varsinkin näin kevään korvilla.

Karan keskittymiskyky on silti kasvanut huimasti kun vertaa vuodentakaiseen, nykyisin sen myöskin saa nopeammin takaisin kuulolle — muutama pidäte tai pohkeenpainallus, jos sekään ei auta niin viimeistään raipannapautuksella ja/tai huhuilemalla. Olen äänekäs ratsastaja, muutenkin aina höpötän hevoselle mitä tehdään ja miten meni niin sitten siihen päälle vielä "Haloo? HALOO?! Kuuleeko kukaan mua?!!"-huhuilut ja huutelut... :D Jos olette miettineet miksen kuvaa tänne videota, tuossa on yksi syy siihen.

Anteeksi maalinen, edustava takki ;(

Kentän ura oli tilsiintynyt inhottavan kovaksi, mutta yllätykseksi Kara pysyi jopa kulmien läpi tuntumalla ja tasapainossa. Välillä ravissa ja laukassa kun se ei ole edes hyvällä pohjalla niin helppoa... :D

I don't even-

Kuvat © Sandra Dyster, kiitos kuvaamisesta!

Tänä keväänä olen paremmin valmistautunut Karan lihas- ja lihavuuskunnon ylläpitoon kun viime keväänä sain tuta miten vaikeaa tuonikäinen tekkeorhi on pitää lihassa hormonihyrräilyissään. Yritän metsästää seudulta viljelijää jolta saisin ostettua yksittäisen pyöröpaalin jatkuvasti pupellettavaksi, ja lisäilen jo nyt mm. kasvisöljyä kauran sekaan. Mysliä ja proteiinia menee kevät-kesä jatkuvalla syötöllä ja ei, silti tuntuu että ukkeli kuivuu kasaan... Mutta uskon vakaasti että iän myötä meno vähän rauhoittuu ja massa on helpompi pitää koossa. Kädet ristiin. :P

3 kommenttia

Karan debytointi Karita Kotikulman valmennuksessa

Eilen "korkkasin" tulevan kisapolleni ja kävin Karan kanssa ensimmäistä kertaa vieraalla tallilla valmennuksessa. Pikkumies oli fiksusti ja vaikka ääntä siitä lähtikin niin muisti että narun päässä on yksi äkäinen ukko joka lätkii raipalla jos sitä ei väistä. :---D Alkuun oli keskittymiskyky ihan nollilla, mutta aika nopeasti puolituntisemme aikana Kara alkoi tekemään välillä töitäkin ja lopulta se keskittyi paremmin kuin olisin uskaltanut odottaakaan, minä kun olin jo henkisesti varautunut siihen että se ehkä parin askeleen ajan pysyisi tuntumalla ja loppuajan huutelisi tervehdyksiään ja pällistelisi pää pystyssä ja kaula tekeskooppimitoilla ympärilleen. :D

Alemmassa tiukka etukeno.

Olen todella tyytyväinen valmennukseen. Karitalla riitti huumorintaju ja ymmärrys nuorta kohtaan (niin ratsua kuin ratsastajaakin kohtaan höhöh) eikä hän vaatinut tasoon nähden liikaa. Karita otti myös todella hyvin huomioon täysverisyyden ja hevosen itsensä persoonan ja laittoi ratsastamaan sen mukaan, minkä luulisi olevan itsestäänselvyys mutta tarpeeksi kauan sopivaa valmentajaa etsineenä voin sanoa ettei taida ollakaan. Vaikka Kara onkin vähän jästi siinä mielessä että ei pysy kuulolla ja vaatii paljon antaakseen paljon, niin se on kuitenkin herkkä suustaan ja herkkä avuille eikä minun sitä tarvinnut edes alkupriiffissä sanoa kun Karita huomasi sen heti itse — jo siinä vaiheessa tuli olo että jes, etsintä on päättynyt. Yhteistyö hänen kanssaan siis jatkuu enkä malta odottaa maaliskuun valmennusta!

Tehtävät puolituntisen vauvavalmennuksen aikana olivat todella simppeleitä mutta tehokkaita, perusratsastusta ja perusasioiden opettamista Karalle. Liikuimme lähestulkoon koko ajan ympyröillä ja volteilla ravissa sekä käynnissä, johdatellen Karaa tuntumalle ja pyöreäksi ja kehumalla sen maasta taivaisiin kun hetkenkin aikaa sillä oli korvat minuun päin, pyöreä linja ja hyvä, syvä peräänanto. Suurin piirtein valmennuksen puolivälissä maneesiin saapui seuraava valmennettava mikä pisti hieman Karan pasmoja sekaisin, mutta kuri palautui pian ja vaikka sen jälkeen orhi helposti lähtikin punkemaan kaverin suuntaan niin että sain pitää ulkoavut supertarkasti estämässä lapaa liiraamasta ulos ympyröiltä niin hyvä mieli jäi.

Mitä valmennuksesta jäi pääpointteina mieleen ovat todella simppeleitä asioita joita helposti pitää itsestäänselvästi itselleen selvinä, mutta kun asiat lausuu joku muu ääneen niin tajuaakin unohtaneensa pitää mm. seuraavista asioista huolta:

Ratsastaja pysyy aina askeleen verran hevosen edellä ja ennakoi, jolloin moni ongelmakohta ehditään estämään harmittomista tahtirikoista pälleilykohtauksiin jos niihin taipuvainen hevonen on alla. Onneksi oli luotto-Kara eikä turbo-Haddi ;)
Hevosta haetaan tuntumalle vuorokäsin tapahtuvilla nopeilla sormilla. Itselleni tuli tässä ahaa-elämys, minulle on joskus vuonna nakki ja keppi opetettu tekemään puolipidätteet jne. molemmilla käsillä samaan aikaan. Huomasin heti miten se veti kässäriä päälle verrattavissa vuorokäsin tapahtuvaan käden eloon, joka piti höpöttävän Karan muistissa selässä olevan ratsastajan ja rohkaisi tulemaan tuntumalle mutta ei jarruttanut liikettä eteen.
Ei pidä tehdä asioista liian akateemisia. Heilun kuin heinäsäkki laukannostoissa ja joka raaja menee joka suuntaan, mutta kun nollasin pään ja tein vain mitä Karita käski ("Jalka kainaloon!") niin laukka nousi paljon vähemmällä suhraamisella, kiihdyttelyllä ja itsensä pelleksi tekemisellä... Eli sen sijaan että ajattelen "aseta, tue, lonkka eteen istunta kestää pohje rohkaisee" saan tuon kaiken tapahtumaan itsetään kunhan vain "siirrän jalan hevosen kainaloon".

Päivän loppukevennyksenä Kara päätti ettei tahdo kotiin. :D Olen aina kehunut miten hyvä se on lastata kun menee lähettämälläkin koppiin niin eikös nyt ukkeli seistä töröttänyt lastaussillan edessä ja katseli vain tallipihalle ilman pienintäkään aikomusta mennä sisälle. Tulomatkalla meillä sattui pieni nopea tilanne kun kanssaautoilija syöksähti tyhjästä eteen ja tuli astetta äkkinäisempi jarrutus, mikä ei ainakaan lisännyt Karan intoa mennä takaisin koppiin. Se ei kuitenkaan antanut mitään signaalia että koppiinmeno pelottaisi, oikeastaan herra ei sanonut yhtään mitään mistään. Sitä houkuteltiin herkuilla ja annettiin aikaa ja tilaa tulla itse, painostettiin vetämällä liinoja ristiin ja raippaa viuhuttamalla (hävettää ajatellakin mitä muut ihmiset ehkä luulivat kun kopin takaa kuului raipan viuhumista ja läsähtelyä kun yritin äänillä painostamalla saada Karaa liikkeelle... Kenenkään läski ei tummunut, korkeintaan minulta ohimolta puhkesi suoni.), lopulta epätoivoisina yritimme kaikkea yhtä aikaa ja tökimme vielä ärsyttävästi harjalla perseestä ja naputin raipalla niin ärsyttävästi kuin pystyin samalla kun liina heilui sivulta ja yksi kassieläin vain katselee korvat hörössä lumoutuneena muita hevosia eikä noteeraa lainkaan, ei vaikka miten yritettiin edes vitutuksen kautta saada se reagoimaan edes _jotenkin_! Lopulta 1½h tunnin jälkeen Kara päätti että on saanut katsella tarpeeksi ja voisi lähteä kotiin, ja käveli muitta mutkitta koppiin...... D:D:D:DD:D Siinä vaiheessa en sanonut enää mitään, arght. Ainakin voin alleviivata entistä enemmän sitä miten teräshermoinen hevonen voi olla, niin hyvässä kuin pahassakin.

0 kommenttia

Blogin muutos

(Kommentointi on nyt taas mahdollista, en ollut huomannut laittaneeni tiimirajoitusta päälle ennen kuin minulle siitä huomautettiin... :D Puusilmä.)

Kuten aiemmin uhosin niin blogi koki nyt pienimuotoisen muuttumisleikin. Hevosaiheet ovat ja pysyvät, mutta nyt aion pureutua entistä tarkemmin Karan kanssa etenemiseen kun mustan herran elämästä olen aiemminkin eniten kirjoittanut. Blogi on enimmäkseen päiväkirja itselleni, sillä Haddin kanssa tein sen virheen etten säilönyt paljon mitään ajatuksia tai muistelmia meidän alkuajoilta enkä voi nyt konkreettisesti katsoa, missä ollaan kehitytty ja miten. Kara on sellainen hevonen jonka kanssa minulta kyllä itseltäni loppuu kapasiteetti ennen kuin ratsultani, joten voin hyvin verrata miten pikkumies kehittyy ja minäkin ehkä siinä mukana. :P Toivottavasti.

Aion myös kirjoittaa rehellisesti ja kaunistelematta meidän kohtaamista kehittymisen paikoista, ongelmista ja niiden korjaamisesta. Blogista saattaa siis joku löytää vertaistukea ja apua, ken tietää. Tai sitten muuten vain seurata mitä tapahtuu kun kaksi keskittymishäröistä kassieläintä yrittää yhdessä jotain paskarrella. :D

Seuraavan kerran kirjoitan viimeistään ensi viikolla, kun keskiviikkona käydään ensimmäistä kertaa Karita Kotikulman kouluvalmennuksessa. Cya!

Loppuun pari hönttiä kuvaa kun Haddi ja Kara painivat sekä kirmailevat. Jääkuningas ei ole vielä luovuttanut kruunuaan Turkmeeniprinssille, teini saa odottaa vuoroaan vielä. ;0

Lopuksi mentiin osastossa kuin parhaimmatkin tuntiponit.

They see me rollin' they're hatin', tallin kuningas on yhä Haddi.

6 kommenttia

RIP Quanika

Aikoihin en ole kirjoitellut, jotenkin minun pitäisi skarpata tämän blogin kanssa ja muuttaa sitä itselleni mielenkiintoisemmaksi, mutta tämä minun on pakko teille jakaa.

Pieni Irmeli-emäntä nukkui pois joulupäivänä. Pienestä paiseesta lähtenyt syömättömyys sai sen ruansulatuksen pysähtymään eikä se enää käynnistynyt, vaikka eläinlääkärireissun (mikäs sen parempi tapa viettää joulu kuin klinikalla...) jälkeen kani piristyikin. Illalla se puhkaistua paisetta pestessä lyyhistyi eikä jaksanut enää, ja vaikka kuinka epätoivoisena yritin Irmeliä elvyttää (kania painellaan sormenpäillä näin btw :P) niin siihen käsiini se kuoli.

Nyt Irmeli itse on joulupupuenkeli, sen maalliset jäännökset tuhkattiin ja elämä jatkuu pupulassa.

Kiitos Irmeli näistä liian lyhyistä vuosista, jatka emännöintiäsi vihreämmillä porkkanamailla. ♥

0 kommenttia

Gut Ising Ahaltek Championships 2014 (kuvapostaus)

5. Europa-Championat Kara-Galip!

Uljas musta kävi näyttämässä että suomalaisessakin tekessä veri kiehuu ja tempperamentti liekehtii!

Kuinka ylpeä saa hevosestaan olla? Lähdimme Gut Isingissä järjestettyihin AT-euroopanmestaruuksiin ihan vain elämyksen ja kokemuksen vuoksi reissuun enkä todellakaan olisi odottanut mitään ihmeellisempää menestystä niin kovatasoisessa seurassa — vertailun vuoksi Karan luokan voittaja oli koko näyttelyiden Best of Best. Uljas Musta ansaitsi myöskin erityismaininnan muttei miulla ole kyllä hajuakaan että mistä, sen verran saksalaisittain se kerrottiin palkinnonjaossa ettei miun kielitaidolla kyllä mitteen ymmärretty... :D

Kara kävi luonnollisesti aika kovilla kierroksilla kun oli niin paljon kaikkea jännää vieraista hevosista pitkään matkaan ja vieraaseen paikkaan, mikä kääntyi kehässä onneksi eduksemme kun Kara veti shown itselleen ja näytti että kuumaa verta ainakin piisaa. Juuri ennen kehään astumista sanoin että "joo ei se ikinä ole keulinut kunnolla, nyt pitäisi varmaan koputtaa puuta muttei ehdi heh heh", ja niinpä tietenkin Karan piti vetää huomio itseensä heti samalla sekunnilla kun pysäytin sen tuomarien eteen arvosteltavaksi. :D Pakonomaisen "KATTOKAA MUA!!!11!!1!"-spektaakkelin jälkeen herra kuitenkin malttoi seisoa arvosteltavana pelottavankin nätisti, esittäen myöskin kissamaisen pehmeät liikkeensä ilman turhaa hössötystä. Varsinkin Karan ravia kehuttiin kovasti minkä todellakin allekirjoitan: pehmeämpää ja kissamaisempaa askelta en ole rehellisesti vielä koskaan nähnyt ja olen todella iloinen että myöskin muut huomaavat sen.

"Auttakaa minua D:" Sääliin Dargania joka joutui
olemaan tuhansia kilometrejä pärräävän
poikansa seurana... "Isi! Hei isi! Arvaa mitä isi?!
Isi mää syön sut! Isi! Hei, hei isi!!!"

Matka itsessään sujui ilman turhia kommelluksia, mikä on oikeasti hyvä saavutus kun ottaa huomioon että matkustimme kahden orin kanssa yhteensä 5000 km. Kara ei stressannut matkustamisesta sen kummemmin eikä edes ensimmäistä kertaa laivassa ollessaan ihmetellyt moottorien jyskettä ja keikutusta, mukelsi vain heinää menemään minkä ehti. Kun pääsimme (etuajassa!) perille Gut Isigniin, Kara heti ensimmäisenä korkkasi karsinansa käymällä piehtaroimaan heti kun otin loimen pois. Seuraavana päivänä se myöskin heittäytyi pitkäkseen nukkumaan, mikäpä tuota teiniä nyt toisaalta pelottaisi tai jännittäisikään. :D Ihana, rohkea miäs! Lastaus ja kuljetus eivät myöskään tuottaneet ongelmaa, joten tämän ukon kanssa minä kyllä matkustelen oikein mielelläni.

Mukana oli myös siis Karan isäpappa Dargan, tuoden kunniaa Suomi-tekeille olemalla 80 cm esteluokassa toinen. Ida ratsasti siistin ja todella hyvän radan ollen melkein ainoa ilman pudotuksia selvinnyt. Kisoissa näkyi joidenkin osalta todella rumaa kaahaamista radan läpi niin että puomit vain lenteli, minusta aikaratsastus ei ollut ehkä paras mahdollinen arvosteluvalinta: ensimmäiseksi tullut tiputti yhden puomin ja yhdelle esteelle kielsi, mutta mies vain kaahasi simpsakalla orillaan luokan läpi niin helkkarinmoista kyytiä että aika oli silti nopein. Minusta Ida ja Dargan olisivat ansainneet ensimmäisen sijan!

Go Finland, go Finland, go Finland! \m/ Palkintojenjaossa olin niin ylpeä että hyvä etten pomppinut penkilläni.

Aluksi kirjoitin että minun olisi pitänyt hypätä Darganilla 90-105 cm luokka, mutta meillä olikin mukana maajoukkueratsastaja Valery jolle mieluusti luovutin kunnian: hän ei tekisi yhtä höpöjä kämmejä kuin minä, ainakaan toivottavasti. (Kerron teille myöhemmin mitä hienoa tapahtui Etan kanssa Mäntyharjulla... Olen loistava ratsastaja, krhm. :D) Häneltä jäi kuitenkin kisavaatteet ottamatta ja itse kuulin siitä vasta juuri ennen luokan starttia, joten enpä minäkään voinut enää tarjota itseäni hyppäämään kun kaipaamaani harjoittelu- ja lämmittelyaikaa itselleni ei ollut. Kyllähän se hieman harmitti että jäi moinen tilaisuus kokematta, mutta hei, kyllä sitä elämässä ehtii vielä paljon kisaamaan! Plus neljän vuoden päästä pääsen starttaamaan Karallakin jo samaisissa estekisoissa. >:) Koska totta kai lähden mestaruuksiin taas uudestaan jos vain mitenkään pääsen, olin sitten köyhä tai tosi köyhä.

"Isi ollaaks me jo perillä?"

Kuulin matkalla hauskan sanonnan joka ainakin välillä tuntui sopivan Karaan oikein hyvin: "kun hevosella on takajaloissa kaksi sukkaa mutta päässä ei mitään merkkiä, pääsee piru siihen sisään muttei enää ulos." :DDD Vieressäni katsomossa istuva saksalaisnainen sanoikin Darganin ringin aikana että Kara on "black devil" ja ettei sitä uskoisi herrasmiesmäisesti käyttäytyvän isänsä pojaksi. Yritin kovasti selittää että tämä samainen musta paholainen on kotioloissa perässävedettävä pulkka joka torkkuu alahuuli pitkällä hoitaessa ja välillä muutenkin, mutta hän ei tuntunut jostain syystä uskovan... :0 Ihme juttu.

Solmin monia hyödyllisiä tuttavuuksia ja tapasin monia vanhojakin tuttuja niin hevos- kuin taidepiireistäkin. Tapasin myöskin suuria idoleitani kuten valokuvaaja Aleksandr Klimukin, jonka kirjan Golden Horse: Legendary Akhal Teke ostin ja sain siihen vieläpä Aleksandrin nimikirjoituksen, happyhappy! Paikalla oli myöskin legendaarinen kouluratsastaja Vitaly Andrukovich jonka kanssa olisin tahtonut puhua enemmänkin mutten enää kehdannut sen jälkeen kun huomasin hänen olevan katsomassa kun ensimmäisenä päivänä ratsastin Karaa pienessä hallissa.. Olin Karan kanssa jäykkiä kuin kalapuikot pitkän matkan jälkeen, Kara ei keskittynyt ja minä istuin selässä kuin paraskin palikka... Teki niin mieli mennä myöhemmin sanomaan etten ole aina niin huono kuin silloin mutten kehdannut. :"D Nolasin itseni idolini silmissä, this sadness.

Ja sitten tämä kuvaspämmiosuus. Kaikkia kuvia en ole vieläkään (!!!) saanut skaalattua nettikokoon ja siistittyä, joten lisää on ehkäpä myöhemmin vielä luvassa. olin räpsinyt viikonlopun aikana yli 3000 kuvaa ja vielä senkin jälkeen kun tapoin aikaa poistamalla sumeat ja pjaskimmat kuvat, oli räpsyjä koneelle siirrettävänä yli 2500. Että kun tässä jokaisen yksitellen käsittelen niin eipähän tarvitse miettiä että mihin iltani kulutan... :D

Ensin tosin muutamia muiden ottamia kuvia komeasta Karasta.