Merlot, jeejeejee! Maailman paras Merlot! Gelding Grand Champion tuli kotiin taas uusien pystien ja ruusukkeiden kanssa... ;)

Reissu oli kaikenkaikkiaan antoisa, tutustuin moniin uusiin mini-ihmisiin (heh) ja sain paljon perehdytystä minien esittämiseen sekä valjakkoajoon lajina. Ruotsalaiset veivät melkein kaikki ykkössijat, mutta muistin toki muistuttaa heitä muutaman kaljan rohkaisemana että kyllähän me silti voitettiin heidät lätkässä. :D Minut kutsuttiin Lenitan kanssa käymään Ruotsissa vierailemassa heidän tilallaan ja kierrättämässä Merlotia sielläkin näyttelyissä, joten katsotaan josko Saksan at-mestaruuksien jälkeen suunnattaisiin minikimpalla naapurimaahan koluamaan niitäkin näyttelykehiä.

Voisin jaaritella iät ja ajat, mutta kuvapostaushan tämä on olevinaan. Kuvia muista kuin Merlotista löytyy tästä galleriasta, joudutte samalla hieman uhrautumaan ja testaamaan toimivuutta. Firefoxilla ja Chromella ainakin toimii hyvin, IE:llä ei tietääkseni pelitä, mutta entäpä muut selaimet? Skaalautuuko hyvin kaikille näytöille?

Tilasin Merlotille minivaljaat suitsineen ja ohjineen, handsome, isn't he?

Ensimmäisenä päivänä Merlot kävi hieman kierroksilla...

Sunnuntaina minimies pääsi ansaitusti kesälaitumelle. :)

Aivan ensialkuun nämä jokaisen bloggaajan lempifraasit: nämä ovat vain minun mietteitäni ja minun mielipiteitäni. En kerro absoluuttisia totuuksia vaan omia toimintatapojani, ja tapoja kouluttaa nuori hevonen ratsuksi on tasan tarkkaan yhtä monta kuin on kouluttajaakin. Jonkun mielestä ajatukseni ovat täysin metsästä ja vastavuoroisesti jotkut tavat ovat minusta ehdoton no-no, mutta se on aivan fine. Jokainen tekee parhaaksi kokemallaan tavallaan eikä minulla tai kenelläkään muullakaan ole siihen mitään naputettavaa. Amen. :)

// Minna kirjoitti juuri sopivasti samoihin aikoihin melkein samaisesta aiheesta kuin mistä minä paasaan, kannattaa uhrata pieni hetki myöskin hänen bloggaukselleen.

Minulla on tällä hetkellä täällä kaksi nelivuotiasta herraa, mutta koska Merlotia ei voi koon puolesta ratsastaa (ellei ratsastaja satu painamaan alle 20 kg... :P) niin keskityn tässä tekstissä eniten Karaan. Olen ollut kouluttamassa muitakin hevosia ratsun hommaan, mutta Kara on ensimmäinen joka on täysin ikioma projekti ja jonka edistyksessä näen tasantarkkaan vain oman kädenjälkeni, mikä on toisaalta huisin jännittävää ja hienoa, toisaalta todella pelottava ajatus. Entä jos teen virheitä? Mitä tapahtuu jos itse teen väärin?

Aina kun ryhdyn vatvomaan edellisenkaltaisia ajatuksia, isken valmentajani (Minna Lindströmin hellässä huomassa on hyvä olla) lausumat sanat pöytään: "hevosen kouluttaminen ei ole rakettitiedettä. Hevonen ei ole ydinfyysikko vaikka fiksu onkin." Niinpä. Pidetään asiat simppelinä, hevoselle helppona ja ratsastajalle helppona. Otetaan esimerkiksi laukannosto: kyllähän hevosen voi opettaa nostamaan vasemman laukan vetämällä sitä vasemmasta korvasta ja oikean oikeasta, mutta onko siinä mitään järkeä näin ensialkuun? Jopa ne legendaariset laukkapohkeet, joiden kanssa suharoidessa saa kouluttamattoman hevosen lähinnä hämilleen ja liioiteltuna lavan blokattua hevoselta kuin hevoselta, ovat oikeastaan turhat. Tai voihan sitä vanhemman hevosen opettaa nostaa laukan korvasta vetämällä tai laukkapohkeilla, mutta nuori hevonen toimii ilman aiempaa pohjakoulutusta eikä hevosen geeneihin ole koodattu mitä laukkapohkeet merkitsevät. Ensimmäiset laukat nousivat meillä maastossa: kun Kara tuntui ravipätkällä oikein intopiukalta ja tahtoi koko ajan mennä, niin extempore päätin kokeilla nousisiko laukka. Innokas hevonen, myötäys, kevyt istunta ja "lauk-ka!" = mehän mentiin. Nopeasti jo pelkkä äänipyyntö sekä pieni myötäys riittivät laukannostoon maastossa.

Niin, maastossa. Kentällä Kara ei ole yhtä eteenpäinpyrkivä kuin aitojen ulkopuolella eli ei voinut luottaa siihen että se siirtyisi laukalle pelkällä päästämisellä. Taaplasin ja taaplasin mutten mitenkään saanut Karaa nostamaan kunnon laukkaa. Onneksi juuri silloin valmennuksessa sain mitä loistavimman keinon nostaa laukka niin että se tulee luonnostaan hevoselta kuin hevoselta; nostavan puolen käsi hieman ylemmäs, katse nostavan puolen etujalkaan ja jos ravataan niin sitten vielä kaiken järjen vastaisesti väärää kevennystä. Kun siinä asennossa pyytää hevosta lisäämään vauhtia, se ei pysty ravaamaan kovin kovaa ratsastajan ollessa niin "epätasapainossa": tulee laukka. Kuulostaa uskomattomalta tekniikalta mutta kannattaa kokeilla edes kerran! Hevosen ei tarvitse osata mitään apuja ennestään: sen järki sanoo mitä tulee tehdä. Kertoo paljon että epäilyksistäni huolimatta viisikäyntimopo Haddi nosti kyseisessä valmennuksessa molemmat laukat ja vastalaukan, kotona onnistui laukanvaihdot ilman ravipätkää ja ihan vain sillä että nostin nostavan puolen kättä aavistuksen, katsahdin nostavaa etujalkaa ja pyysin eteenpäin. Kun sovelsin samaa Karaan niin kappas: eilen me pellolla mentiin sulassa sovussa myötä- ja vastalaukkaa, oikeaa ja vasenta, heti ensimmäiseltä yrittämältä!

Laukka nousee/vaihtuu sen perusteella kumpaa nyrkkiä nostan ylemmäksi, eikä possupassisekoilusta ole puhettakaan! Haddista on tullut aivan mahtava ratsastaa sen jälkeen kun aloitin kouluvalmentautumisen sen kanssa. :)

Miksi tehdä asioista vaikeamman ja pidemmän kaavan kautta, kun sekä ratsastaja että hevonen voisivat päästä helpommalla ja siinä sivussa tehdä tulostakin nopeammin? Taikuutta tai Kyra Kyrklundia siihen ei tarvita avuksi: vain tavoite siitä että tehdään kaikki hevoselle helposti. Yleensä se on silloin samalla helppoa myös ratsastajalle. Viisikäyntihevosella suorat laukanvaihdot eivät —kokemuksen syvällä rintaäänellä— ole niitä helpoimpia varsinkaan kun hevonen on helposti kuumuva malli eikä aina malta kuunnella, mutta kun opin helppousasenteen niin yllättäen laukanvaihdot ovatkin aivan helppoa peruskauraa, kuinka olenkaan voinut olla joskus saamatta hevosta vaihtamaan laukkaa?

Ylipäätänsä kaiken koulutuksen pitäisi lähteä hevosesta itsestään: hevosella on turvallinen olo kanssasi, sillä on hauskaa ja se on kiinnostunut sinusta ja siitä mitä sille kerrot. Nuorten kanssa varsinaiset koulutustilanteet eivät voi olla kovin pitkiä, sillä tunnetusti lapsien ja teinien keskittyminen herpaantuu nopeasti. Varsinkin näin keväällä teiniorin kanssa saa itse kokea olevansa varsinainen yläasteen opettaja...

Kun ei ota mitään aikarajoja ja etenee kiirehtimättä, on lopputuloksena varmasti pitkään kisakentilläkin toimiva, hommastaan tykkäävä ja seurastasi nauttiva hevonen. Koulutus on myöskin muutakin kuin uuden opettelua, oikein tehtynä se syventää sinun ja hevosen välejä ja saa hevosen nauttimaan seurastasi: "mitä kivaa me tänään tehdään? Tehdäänkö se sama hauska harjoitus kuin eilen vai oletko keksinyt jotain uutta?" Mikään ei tunnu niin hyvältä kuin kuulla Karan tervehdykset kun menen talliin tai laitumelle ja nähdä sen terävät korvat tötteröllä ja pää pystyssä aina kun se tietää tehneensä jotain oikein, eli lähestulkoon aina. Toki väliin mahtuu myös känkkäränkkäpäiviä kun teini ollaan, ja myöskin minun masisteluni peilaantuvat varsin herkästi orista, mutta näistäkin päivistä jää yleensä lopulta hyvä maku suuhun kun molemmat ymmärtää toistensa tilan. Kun Karalla on huono päivä en lähde rankaisemaan sitä siitä, ja samoin se osaa antaa minulle vähän tilaa huomattuaan etten ole mikään ilopilleri. Mitä enemmän aikaa vietät hevosen kanssa, sitä enemmän opitte tuntemaan toisianne. Harrastin alkuun paljon sitä —ja harrastan kyllä vieläkin— että hengailin iltaisin vain tallissa hevosten kanssa, istuin Karan karsinan edessä lukemassa ja vain juttelin sille ja muille hevosille. Näytin millainen tyyppi olen. Kun ensimmäisinä kuukausina Kara testaili mm. luimimalla mennessäni heinäkasalle tai irvimällä ja naksuttamalla hampaita vyötä kiristäessä, ignoorasin sen täysin ja jatkoin vain vyön kanssa pelaamista tai heinien peuhomista. Lopulta se huomasi etten väistä tai pelkää eikä minun pelottelusta saanut ajanvietettä, ja nykyisin Kara on tasantarkkaan niin mahtava ja helppo käsitellä kuin voi olla. En jaksa enää edes laskea moniko on luullut sitä ruunaksi rauhallisuuden ja käsiteltävyyden vuoksi.

Kaikki hevoset ovat erilaisia enkä voi käyttää kaikkien kanssa samaa ignooraustyyliä kuin Karan kanssa, enkä voi Karan kanssa käyttää samaa tyyliä kuin joidenkin muiden hevosten kanssa. Hevosen persoona on aina otettava huomioon kouluttaessa ja ylipäätänsä muutenkin käsiteltäessä. Kara on fiksu ja pohjimmiltaan todella kiltti, mutta se on nuoresta luonteestaan ja täydestä verestään johtuen varsin säpäkkä kertomaan mielipiteensä. Sitä saa ja pitääkin komentaa kunnolla jos se tekee jotain oikeasti tyhmää kuten näykkäisee kovasti, mutta turhasta ja epäreilusta kohtelusta se hämmentyy ja tuskastuu. Mitä itse tekisit jos sinua joku harjaisi sinua liian kovaa herkältä alueelta ja kiemurtaessasi epämukavuutta se joku huutaa sinulle ja/tai läpsäisee että "oleppas nyt!"? Kerrot että tuntuu pahalta ja sitten sinulle epämukavan olon tehnyt tyyppi tekee sinulle vieläkin epämukavemman olon etkä pääse pakoon ollessasi narussa kiinni? Etkö sinäkin silloin yrittäisi häätää tuon inhottavan, sinua satuttavan ihmisen pois? Jotkut tallilla pitävät Karaa vaikeana, minä sanon että se on fiksu ja meikä itse puremani ansainnut jos en ole kuunnellut mitä hevoseni minulle kertoo. Veikkaisin että yli puolet kaikista puremista, potkuista jne. mitä maailmassa on ikinä sattunut olisi saatu vältettyä aivan vain sillä että ihminen olisi kuunnellut mitä hevonen kertoo. Suurin osa "huonoista tavoista" on ihmisen aiheuttamia stressi/pakoreaktioita, joten ongelmatilanteessa katsotaan peiliin ja mietitään ensin että mitä minä olen tehnyt väärin eikä sitä miten hevosen saisi ehdollistettua pois luonnollisesta reaktiostaan.



No huh huh, tulipas siinä tekstiä ja mahdottoman sekavaa sellaista! D: Alkuun minun piti kirjoittaa vain lyhyesti nuoren hevosen ratsukoulutuksesta mutta jotenkin aihe levähti hevosten käsittelyyn yleensä. Toivottavasti saatte edes jotain selvää! On niin paljon helpompi paasata asiasta ääneen ja hevosen kanssa kuin yrittää surkeilla kirjoitustaidoilla saada kokonaisen käytösmallin ja ajatusmaailman mahtumaan vielä luettavissa olevaan muotoon.

Yritän bloggailla vastaisuudessa ahkerammin, nyt on ollut niin kiirettä etten ole ehtinyt mutta eiköhän se kesällä hellitä kun hepat pääsee laitumille ja itsellänikin on luultavasti heinäkuussa kesäloma. :)

(Sekava ja poukkoileva teksti, pahoittelen! Olen aivan älyttömän väsy mutta tuli hinku pitää teidät lukijatkin hieman kärryillä... Tosin en tiedä sotkeeko tämä sanaoksennukseni teidät vieläkin pahemmin! Kaikista ratsastuskuvista kiitos Niinalle.)

Tampereen messuilta tarttui mukaan huopa, luonnollisesti tallin kelta-mustalla teemavärillä ;)

Kun tässä talven ajan arvoin että lopetanko bloggaamisen vaiko en ja olen ollut muutenkin niin hurjan epäaktiivinen koneellakävijä, niin on jäänyt harmittavan vähälle Karan koulutuksen seuraaminen. Pähkinänkuoressa se on kuitenkin edistynyt juuri sen verran kuin minusta on sopivaa: kaikki askellalajit löytyy ja varsinkin käyntiä sekä ravia pystyy jo muokkailemaan, asetukset, taivutukset ja väistöt sujuu, moottori pysyy peräpäässä eikä etupainoisuudesta ole ollut puhettakaan. Pienien esteiden kanssa ollaan nyt keväällä aloitettu myöskin hyppääminen, mutta todella maltillisesti.

Olen muutenkin aina ollut sitä mieltä että nuoren hevosen pitäisi antaa kehittyä rauhassa eikä siltä saisi pyytää liikaa, joten varsinkin kun käsissäni on niinkin hitaasti kehittyvä rotu kuin ahaltek niin en todellakaan pidä kiirettä. Olisihan se kiva kisata ja ilman ratsastajaa Kara lentelee yli kyllä mistä tahansa (ikävä kyllä — minun pitää rakentaa Berliinin muuri tehdäkseni aidan josta tämä mies ei lentelisi ylitse kuin paraskin mäkikotka... :P), mutta toisaalta jos annan nyt hevosen kehittyä rauhassa loppuun niin niitä kisavuosia kertyykin sitten jälkikäteen paljon lisää. Karan luusto, rakenne ja myöskään psyyke ei ole vielä loppuun asti kehittynyt joten tässäpä sitä löytääkin itsensä yläasteen opettajana: yritä saada kasiluokkalainen oppimaan niin ettei hän tylsisty ja menetä kiinnostusta opiskeluun, mutta pidä mokoma teini siinä samalla sitten touhukkaana, kurissa sekä nuhteessa niin ettei energiaa kulu luokan pellenä olemiseen... :V Olen aina säälinyt yläasteen opettajia ja säälin edelleen!

Toisaalta on hirmu palkitsevaa huomata edistysaskeleet niin itsessään kuin ratsussakin. Olen hirmu ylpeä Karasta, se kun on oppinut aina kaiken mitä olen opettanut ja ainakin kaksi kertaa nopeammin kuin olen varautunut. Kun joka päivä tehdään eri juttuja ja välillä muistaa pitää lepopäiviä, on Kara ollut suorastaan hellyyttävän innokas oppimaan uutta. Se ottaa kaikki haasteet aina vastaan ja voi sitä kirkasta ilmettä kun pieni miäs tietää tehneensä oikein kehujen ja taputusten sadellessa! Kara on vähän samanlainen kehuilla käyvä mopedi kuin Haddi — kun muistaa kehua ja palkita pienistäkin onnistumisista, niin töihin on aina lähdössä oppimishaluinen nuori orhi. :)

Mutta kyllä se vanhakin koira oppii uusia temppuja: lastauskammoinen Haddi on alkanut pääsemään pelostaan yli! Kun sitä on ajan kanssa tutustuttanut koppiin jota opettajani hyvin ystävällisesti lainasi, on entinen kauhukoppi muuttunut mukavaksi paikaksi jossa saa leipää naamariin niin paljon kuin mieli tekee ja jossa voi syödä iltaruat rauhassa ilman että naapurit kärkkyy ruokia... :D Olin viime lauantaina Minna Lindströmin kouluvalmennuksessa Haddin kanssa, ja herra matkusti aivan chillisti eikä valmennuksessakaan pönttöillyt siitäkään huolimatta että Miia oli Höpön pyllyyn mennyt leikkelemään F1-merkin. Itse asiassa Haddi ravasi vallan puhdasta ravia eikä esitellyt passikäyntiäkään, olen hämmentynyt. Menisipä se kotikentälläkin yhtä hyvin kuin valvovan silmän alla vieraissa... :DDD Tai oikeastaan se olen kyllä minä joka tarvitsee jonkun hengittämään niskaan niin että maltan oikeasti keskittyä, myönnetään.

Valmennuksen innoittamana kokeilin tietenkin Karankin kanssa sieltä saamiani oppeja. Etsin tasaista tuntumaa joka olisi neutraali, eli suoraan sanottuna menin pitkällä ohjalla ja kasasin niitä käsiini niin kauan että hevoseen tuli muutos: silloin tiesin rajan tulleen vastaan. Humpsuttelin eritempoisissa raveissa sekä käynneissä pitkin kenttää välillä asettaen ja käytin ratsastuksen aivan vain Karan eri vaihteisiin tutustuen, miten erilaiset tuntumat vaikuttivat sen tempoon ja miten saisin sen kulkemaan mahdollisimman rennosti ja reippaasti. Tässä vaiheessa annan piutpaut kokoamisasteelle ja syvälle kulmiin ratsastamiselle, tahdon vain että Karalla säilyy eteenpäinpyrkimys enkä vahingossakaan ratsasta sillä kässäri päällä. Ennemmin se saa olla liiankin innokas ja vauhdikas kuin mateleva täi tervassa, hyvä vaan että hevosellakin on hauskaa! :)

Stoppi löytyy kaikista askellajeista pelkästään vatsalihaksilla ja istunnalla, tavoite saavutettu \m/

Askeleen pituus korreloitui varsin hyvin ohjien pituuden kanssa. Ja tästä könötyksestä ei sitten puhuta hyshys. :DDDD

Tyytyväisinä molemmat. :)

(Ei, se ei ole boner. Anteeksi :D </3)

Päivitys joka kiviäkin kiinnostaa, mutta synttärit, jeejee! Tänään en kyllä mitenkään juhli, mutta kumminkin, olen taas vuoden lähempänä vanhuutta ja viisautta. :D (Tai sitten en.)

Lahjarahoilla ostan erään himoamani Hoffmanin pianon, kitara ei enää ainoana soittimena niin nappaa. Tuttavani myöskin uhkasi antaa lahjaksi pupulapsen, joten saa nähdä olenko viikonlopun jälkeen sekä soitinta että kania rikkaampi. Pupuinen tosin saisi tärkeän roolin tallikanina, Irmeli ja Merlin ovat niin vässyköitä että ovat saaneet pysyä sisälemmikkeinä ja tallista puuttuu oleellinen seuralainen. ;(

Se vähäinenkin miehisyys rapisee meikästä pois kun näen (pikku)kaneja, heikoksi kohdaksi sanoisin... :V Mutta minkäs teet, kanit ovat vain niin mahtavia persoonia ja kotiterapeutteja että pitäisi ehkä kirjoittaa jossakin vaiheessa oma postaus pyhitettynä pelkästään pitkäkorville! Ne on ihan aliarvioituja, miun ensimmäinen "oma" lemmikki oli kani ja se opetti eläimistä, vastuusta ja elämästä varmaan enemmän kuin muut eläimet myöhemmin yhteensä — kyllä, myöskin hevoset mukaan luettuina. Kanit on äijiä. ;O

© Dace Strausa

(Rajoitin blogin luku/kirjoitusoikeuksia. Liikutuin suorastaan niiden viestien määrästä miten moni vetosi minua jatkamaan kirjoittamista, ja kun messuilla muutama muu bloggari kehoitti jatkamaan rajatuilla oikeuksilla niin let's give this a try, en häviä mitään.)

Jos satuit kuvaamaan minua, Karaa tai molempia, niin olisi mukava nähdä kuvia. :) Meistä pyydettiin useampaankin otteeseen yhteiskuvia joten varmasti jollakin teistä on hyviäkin poseerauksia meistä! Plus sinä nuori neiti joka randomisti nappasit minusta kuvan ja pakenit paikalta sanoen "moi" ja nauraa kihertäen: WTF??? :D

Voisin jaaritella ummet ja lammet messuista, mutta lyhyesti ja ytimekkäästi sanon että ne menivät Karan käytöksen osalta paremmin kuin olisin uskonut. Se piti kovaa mekkalaa ja flirttasi välittämättä menikö ohi tamma, ruuna, ori, ihminen vai trukki, mutta pysyi kuulolla. Viikonloppu oli loistava tilaisuus testata tottelevaisuusharjoituksia tositilanteessa, ja Kara suoriutui niistä loistavasti! Olen oikein ylpeä pikku mölytoosastani. :) Se oli kaikenkaikkiaan ahalteke hienoimmillaan mikä olemukseen tulee: eloisa ja utelias mutta silti kuulolla ja "palvelualtis". Ulkonäkö olikin sitten toinen asia. Talvikarvaa tiputtava, kavereiden järsimä pikkuori ei ollut ehkä se uljain näky... :P Ikävänä plussana oli lauantainen seinänaapuri, Karan karsinan taakse kun lykättiin ihan pokerina tamma kiimassa. Kyllä, messuille jossa on kymmeniä muita vieraita hevosia. Ei kamalan turvallista varsinkin kun karsinat olivat keveitä siirtokarsinoita ja naapureina oreja... Lopulta jouduin sitomaan Karan kiinni jottei se rikkoisi itseään ja karsinaansa pyöriessään kikseissä ympyrää, ja minua säälitti niin hirveästi miten se hikosi ja stressasi tilannetta vaikka ymmärtäähän sen kun seinän takana oli niin sievä neito... Onneksi illalla sain liikutettua sen melkein heti ja otettua pakkautuneet höpöilyt pois. Olisi kyllä pitänyt varmaan jakaa korvatulppia ihmisille, Kara kun piti heti perjantaina saavuttuaan huolen että kaikki kyllä huomaisivat (kuulivat) että THE Kara-Galip on saapunut... :D Korvissani soi vieläkin.

Reissu oli hyvä "korkkaus" meidän matkustelulle, enkä jännitä enää yhtään syksyistä reissua Isingiin, Saksaan. Kara on hyvä matkustaja ja helppo lastata eikä uudet tilanteet saa sitä unohtamaan käytöstapoja ainakaan kokonaan, joten nyt odotan vain innolla seuraavaa matkaa!

© Dace Strausa

© Dace Strausa

© Dace Strausa. Karan pikkupossulook. :D

© Sonja

© Sonja

© Lenita

© Lenita

Seksikäs asento. © Lenita

© Lenita

Niin.

En tiedä onko tämä blogi nyt sitten tässä vaiko ei. Kuten olette huomanneet, en ole aikapäiviin kirjoittanut mitään. On tehnyt kovasti mieli, mutta lopulta huomasin että mietin koko ajan mitä uskallan kirjoittaa ja mitä en, millaisia kuvia uskallan laittaa ja löydetäänkö silti minusta vain moitittavaa. Olen ottanut linjan etten julkaise pelkästään parjaavia kommentteja, mutta jostakin syystä Karan saapumisen jälkeen niitä alkoi tulemaan enemmän kuin minulla kesti hermo. Miksi? Ovatko ihmiset kateellisia? Vai ärsyttääkö vain minun hehkutus toteutuneesta unelmasta? Olen kuulemma isin pikku lellipentu (ei sillä väliä vaikka aivan itse kyllä tämän hankinnan kustansin ja tulenkin kustantamaan?), Kara on lihava (?!), Haddi huonosti koulutettu ja kuriton (?!!!), minä kamala leveilevä diiva (diiva ehkä joskus, mutta leveile en tietoisesti) yaddayaddayadda kaikkea muuta minkä vuoksi en ole enää _aikoihin_ edes katsonut uusia viestejä Bloggerista. On helppo päättää ettei anna kommenttien vaikuttaa, mutta kyllä ne vaikuttavat. Yhtä helposti kuin piristyn ja ilahdun positiivisista kommenteista, masennun ja neurotisoin negatiivisista. Ja nyt se vain kippasi yli, ehkä tuli liikaa kakkaa kerralla viestilootaan mutta en ole kuukausiin julkaissut mitään viestejä. En ole edes katsonut niitä.

Bloggaamista en lopeta täysin, sillä jatkan yhteisessä blogissa tyttöystäväni kanssa. Kirjoitan sinne tietenkin silloin tällöin myöskin hevosten kuulumisia, mutta yritän itse pitää linjani enimmäkseen taideaiheissa.

Suurin osa teistä lukijoista ovat olleet mahtavia, ihania ja kannustavia ihmisiä, ja heidän takia minua kirpaiseekin kirjoittaa tämä viesti ja siksi myöskin panttasin päätöstäni kuukausia. Rehellisesti, minun tulee ikävä teitä! .___. Voi kun olisi olemassa kusipääsuodatin joka estäisi kaikkia huonoilla aikeilla olevia ihmisiä pääsemästä blogiin ja voisin lukea ajatuksella kirjoitettuja risuja ja ruusuja, mutta valitettavasti sellaista laitetta ei ole vielä keksitty...

Loppuun kuitenkin jotain iloista: oletko tulossa Horse Fairiin Helsingin Messukeskukseen 8.-9.3? Miitataan siellä! Oli monia lukijoita jotka tahtoisin tavata myöskin naamakkain, joten jos olet tulossa Horse Fairiin niin lauantaina etsiydy Fin-ATA:n (Suomen Ahaltekeyhdistyksen) pöydälle, sieltä löydät luultavasti minut tai ainakin Karan. Meidän ensiesiintyminen julkisuudessa, yay! Tule rohkeasti nykimään miua hihasta mikäli näet, mustista hiuksista ja koruista et voi erehtyä. :)