3. Light x2

Kolme tehty, 97 jäljellä...

Uusin hahmoni  Raahi kaipasi lisää kuvia itsestään, vaikka tämä vähän tämmöiseksi käpyisäksi suttendaadeliksi jäikin. 8T


// Ja tajusin vasta nyt, että tämän haasteen kohdan olinkin tehnyt jo. DX No, eipä lisäpiirtäminen ikinä ole pahitteeksi... Silti nyppii, voi että voi ihmisellä olla huono muisti! :D

Hassua kyllä, hyödynsin tähän alkuperäiseenkin kuvaan melkein samaa tekniikkaa kuin tuohon Raahin kuvaankin, ja tähänkin joutui hahmoni uhriksi.



Esittelyssä Irmeli




Olen auttamattomasti käpälän alla...

En voi vastustaa kiusausta, meikän on pakko esitellä teille näitä karvapalleroita tarkemmin -blogi on keskittynyt jopa ikävän paljon vain Haddiin, vaikka ideanani onkin kirjoittaa kaikista muistakin harrastuksistani (valokuvaaminen, piirtäminen, kitara) sekä kaikista perheen lemmikeistä. Perusfaktaa, kuten rotua tms. löytyy Karvakorvista, mutta nyt kerron vähän syvemmin.

Aloitan Irmelistä, eli siis oikeastaan viralliselta nimeltään Quanikasta. Irmeli-nimi tuli siitä, kun tyttönen ostettiin Raineri-pupulle kaveriksi. Irmeli ja Raineri rimmasi niin hyvin.

Irmeli on nyt 2-v, se syntyi helmikuussa 2010 (tarkempaa päivää en muista kun ei ole nyt papereita kädenulottuvilla). Hullaannuin raitapupuun ensisilmäyksellä, ja vaikka se ei ollutkaan juuri värinsä vuoksi myynnissä, saimme silti ylipuhuttua kasvattajan myymään sen meille. Irmeliä nimittäin havitteli eräs kasvattaja, jonka tiedettiin lähinnä vain tehtailevan poikasia -myyjä sitten päätti antaa raitapöksyn ennemmin meille lemmikiksi lihoamaan, kuin pieneen häkkiin tekemään poikasia massatuotantona.

Läskipalleroinen. :)

Ja tosiaankin, Irmelihän lihoi... sille iski ensimmäisen vuoden aikana valerauskaus useampaankin otteeseen, mikä vain edesauttoi kaikenmaailman "lämpöläskipussien" kasvamista. Kun ei vaan leikatusta Raineri-kaverista ollut isäksi, niin Irmeli sitten tyytyi hoivailemaan ja hautomaan pussinsa alla pehmoleluja, lankakeriä ja villavaatteita... Pesiäkin ilmestyi sinne tänne, ensin telkkarin taakse, sitten sängyn alle, sitten siskoni vaatekaapin alahyllylle. Onneksi nykyisin Irmeli on jo vähän vähentänyt vauvakuumettaan, ja tyytyy purkamaan hoivaviettiään sukimalla kanikamujaan ja meitä. Tosin joskus vielä katoilee lankakeriä mystisesti sängyn alle... 8)

Irmeli on aivan hurmaava läskipallero, halailtava ja pussailtava sosiaalipummi. Kun tulen koulusta tai tallilta kotiin, niin yleensä juuri Irma ryntää olohuoneeseen vastaan ja alkaa pyörimään jalkojen ympärillä kuin väkkärä, odottaen herkkuja ja silityksiä. Muutenkin tämä kani on juuri hyvä näyttämään, etteivät ne ole vain tylsiä häkkieläimiä -Irmeli tykkää olla touhuissa aina mukana (esimerkiksi aamukahvin keitossa), ja lempilelut on kovassa käytössä. Pallo on ihan ykkönen, eikä sen ensisijainen vetovoima eli herkkujen tiputtaminen pyörittäessä, edes kiinnosta Irmeliä paljoa. Enemmänkin pulleropupu tykkää vierittää palloa hirveällä kiireellä ja yrittää estää Merliniä saamasta sitä, ja onhan sitä lelua kiva viskoakin pitkin huonetta. Kanijalkapalloa! Tai pitäisikö sanoa nenäpalloa. :D
Yksi Irmelin persoonallisista puolista on myöskin nopea suuttuminen -sanotaankin aina, että nyt aktivoituu vihaIrma. :D Silloin Irmelille tulee sellainen jännä ilme, ja se alkaa repimään vaatteita, raapimaan ja puremaan. Esimerkiksi nenään koskeminen saa Irmelin suuttumaan, taitaa olla neidille herkkä paikka hänen ulkoneva nyppylänokkansa.

Irmelin ja Rainerin viimeinen yhteinen kesä.
Koska Irmeli on niin sosiaalinen ja hauska pikkukaveri, on myöskin todella inhottavaa kuinka monta kertaa -kolme- se on käynyt kuoleman rajamailla, onneksi myöskin palannut aina sieltä. Syksyllä 2011 Irmelin Raineri-kaverin vei keuhkoihin mennyt pasteurella, ja tyttönen masentui -se ei ollut koskaan ennen ollut ilman kanikaveria. Stressi kamun kuolemasta aktivoi* myöskin Irmelissä pasteurella-bakteerin, ja oli ihan tuurista kiinni että antibioottikuuri ehdittiin aloittaa ennen kuin bakteeri ehti leviämään keuhkoihin asti. Irmeliä kävi viihdyttämässä kaverini Itun Kasperi-kani jottei pienen ihan yksin tarvinnut olla, ja sitten löysimmekin onneksi Merlinin sille seuraksi. Nykyisin Irmeli ja Merlin ovatkin ihan yhtä läheiset kuin tuo oli Rainerinkin kanssa, vaikka välillä rohkeaa raitapaitaa vähän ihmetyttääkin uuden miehen nössöilyt. :D Tulevat silti hyvin toimeen.

Merlinin kanssa joulukorttia varten poseeraamassa.


Pasteurella aktivoitui uudestaan helmikuussa 2012, mutta meillä oli onneksi jo kokemusta sairaudesta -oireet tunnisti heti, ja Irmelin sai roudattua heti aamulla päivystykseen. Antibioottikuuri näytti jo auttaneen, kun viikon päästä tila jälleen huononi. Onneksi Irmeliä aiemminkin hoitanut tuttu lääkäri vastasi puhelimeen, ja suostui tulemaan klinikalle vielä illasta. Siellä sitten vietettiin se ilta, Irmeli oli tipassa rauhoitettuna eikä kamalan hyvää ennustetta ollut. Epäilyssä oli, että bakteeri olisi saattanut jo muodostaa rakkuloita keuhkoihin, ja silloin ei voisi mitään. Piti vain katsoa ja odottaa, ja jos oireet pahenisivat tai hengitysongelmia tulisi, olisi parasta vaan lopettaa tuskat siihen. Muuten Irmeli olisi kokenut saman kamalan kohtalon kuin Raineri, eli hukkunut omiin nesteisiinsä.

Irmeli mummoa ilahduttamassa.
Meikäläinen oli siinä tietenkin jo hyvästejä jättämässä, valvoin yöllä ja vahdin ettei puputin kunto ainakaan huononisi. Huonoltahan se näytti, ja siksi olikin varsinainen ihme kun seuraavana iltana Irmeli alkoi piristymään. Olimme saaneet uuden lääkkeen, jonka annoin iltaisin pistoksina nahan alle, ja se sitten nähtävästi tehosi. Kaikki olivat jo olleet ihan varmoja että Irmeli oli saanut vain laina-aikaa syksyltä ja nyt se lähtisi, mutta mitä vielä! Teräspupu ajatteli että kaipa sitä pitää vielä jaksaa sinnitellä, ja parantui. Ei voi onnea kuvailla kun suurin piirtein kuolemantuomion saanut lemmikki sitten parantuukin... Tällä hetkellä kun tätä postausta kirjoitan, pyörii Irmeli takanani matol- ja nyt se hyppäsi sohvalle. :D Elämäniloinen, reipas luppakorva.


* Suurin osa kaneista kantaa pasteurella multocida-bakteeria aina, sen voi saada esim. emonmaidosta. Joillakaan se ei aktivoidu koskaan, mutta joillakin esimerkiksi stressi tai jokin muu sairaus saattaa laukaista sen. Muutenkin sairastaminen on yksilöllistä -Irmelihan on parantunut jo kahdesti, mutta Raineria ei ehditty viemään edes lääkäriin oireiden ilmestyttyä, kun se jo kuoli. 
Joillekin kaneille saattaa myöskin kehittyä immuniteetti bakteeria kohtaan, ei kuitenkaan kaikille. Pasteurella tarttuu myöskin tietääkseni ainakin marsuihin, joille se on (tietääkseni tämäkin) aina tappava.
 

Pari kuvaa Irmelistä ihan pikkuisena, vielä ilman kaulapussia. :----D Ihmettelen että miten jaksettiin silloin mokomaa hepulipakkausta. Kuvat kertovat kaiken...






Kesytän uusiovillihevosta

Eilen Haddi meni jo vähän paremmin, se alkoi lopulta maiskuttelemaan ja laskemaan päätään ja ravasi hienosti liinassa kun sitä pikaisesti vielä testasin johtajuusharjoitusten jälkeen. Ratsastaessakin oli kuulolla, vaikken kyllä ehtinyt kuin ravi- ja käyntijuttuja tehdä kun pitikin jo paeta maneesista toisten alta.

Siitä sitten itsevarmana lähdin tänään taas juoksuttamaan Haddia. Se väisti jo paremmin meikäläistä, ja meni liinassa hienosti koipiaan nostellen -olin kentällä ja luntakin löytyi sitten sen mukaisesti.
Ehdin juuri ajattelemaan että meneepäs hienosti, voisikin kohta lopettaa, kun löysin itseni seuraavaksi raahautumasta pukittelevan villihevosen perästä. : ) Että kiitos Haddi. Siinä sitten jatkoin vielä juoksuttamista niin kauan ettei meikää retuutettu suuntaan eikä toiseen. Lopulta lunta oli kalsareita myöten kaikkialla, naama ihan rutussa ja polvet ruvella kun olin sen verta monta kertaa roikkunut rakkaan rauhallisen issikkani perässä... Mutta voi että se väisteli meikää hyvin tallipihalla, sen verran rageragena riepottelustani olin että tajusi hevonenkin juosta vähän pakoon mokomaa puhisevaa ja ärjyvää hukkapätkää. Aina sanotaan että hevosten kanssa pitäisi olla rauhallisena, mutta tänään siitä oli lähinnä vain hyötyä että olin niin totaalisen vittuuntunut.

Haddi on sen verran luonteikas hevonen, että se ei kauhean mieluusti alistu. Nykyisin tapellaan jokaisesta pikkujutusta ja saan aina olla valmiina ärähtämään ja pomoilemaan, sillä sen verran jupero Haddi on että ei toimi jos ei suoraan vaan ole että viddu mikset hobotin TOTTELE. Ei siis ole harvinaista nähdä nykyisin meitsien ottavan yhteen -Haddi keulii ja pomppii, meikä rähisee ja "hyökkii" kohti kuten hevosetkin tekee toisilleen kun toinen perseilee

Parempaan suuntaan silti jo mennään... Pelkään vaan etten selviä huomisesta askellajitunnista hengissä. Pyydän myös jo valmiiksi anteeksi kanssatuntilaisilta, tarvitsisin jonkinlaisen sireenin kypärääni niin että miua ja Haddia olisi helpompi väistellä kun herra kiitää tuhatta ja sataa. :--D


Olen pelkkä ruokinta-automaatti

Olin tänään yksityistunnilla, enkä kummallisemmalla sellaisella ole koskaan ollut (hyvällä tavalla siis). Rynnistelin, huusin ja tönin Haddia syrjään, ja vieläpä ihan tarkoituksenmukaisesti.

Miksi? Koska se ei kunnioita minua. Tuntuu hassulta, mutten ole ennen asiaan kiinnittänyt huomiota -Haddi on niin kiltti maasta käsin, etten olisi ikinä edes tajunnut pyytää apua kun se ei yksinkertaisesti ole käyttänyt valtaansa esimerkiksi jyräämällä yli. Nytkin helppiä alunalkajaan hain ihan vain siksi ettei se juossut meikällä kunnolla liinassa, ja siinä sitten paljastui samalla se että olen ollut koko ajan Haddin alapuolella...

Liinatunti muuttui siis johtajuusharjoituksiksi, jossa Haddin olisi tarkoitus väistää meikää. Lopputunnista se jo vähän sentäs osasi valmiiksi siirtyä kun sitä kohdin nytkähdin, mutta tarkoituksena olisi että se oikeasti väistäisi. Ei tarvitsisi töniä eikä tuuppia, vaan hevonen väistäisi jos menen kohti, antaisi tilaa.

Tunti oli mielenkiintoinen ja erittäin hyödyllinen. Sain "kotiläksyksi" harjoitella johtajuusjuttuja ahkeraan, niin että pääsisin jälleen pomoksi Haddin silmissä. Silloin sitä olisi helpompi juoksuttaa, mikä on siis ihan kullantärkeää Haddin ollessa semmoinen energiapommi 16v. Nykyisin olen päästänyt sen aina alkuun irti maneesissa niin että voisi revittää turhat pöhköilyt pois, ja sitten vasta noussut selkään. Viime viikolla taisin ratsastaa ensimmäistä kertaa kuukausiin ilman yhtään ainoaa pukkilaukkaspurttia! :D Voi mikä onnentunne.

Eli hevosenomistajat: kannattaa kokeilla ihan vaikka päin kävelemällä, oletteko hummienne pomoja. Sitä ei oikeasti aina huomaa jos ei, sillä omaan hevoseen ja sen käytökseen tottuu -sitä saattaakin paljastua, ettei esimerkiksi se "pelottava" maneesinovi olekaan oikeasti pelottava, siinä on vaan totuttu jullittamaan kun kerran on oikeasti säikähdetty ja periksi saatu.
Sain ainakin opetukseni: pitää aina pysyä yhtä jämptinä eikä neuvotella yhtään, koska sitten se kostautuu jälkikäteen. Esimerkkinä se, kun vähän aikaa sitten sain kiikutusta aina laukannostoissa. Nostin laukkoja niin kauan ettei tullut enään pukkeja ja hevonen pysyi handussa, ja siirryin muihin hommiin kun Haddi sentäs pysyi käsissä, vaikkakin kovaa mennä töhötti korvat tötteröllä. Nyt edelleenkin saan kylmää kyytiä rauhallisissakin laukannostoissa, vaikken luovuttanutkaan ja jatkoin niin kauan että pukit ja ryöstäminen jäi pois.
Mikä sitten meni pieleen? Jätin homman puolitiehen. Olisi täytynyt jatkaa kertaamista niin kauan, että Haddi jaksaisi taas keskittyä meikäläiseen. Nyt annoin sille periksi, sillä pää pystyssä ja korvasojo hobotus on aika kaukana kuuliaisesta ja työskentelevästä vastaavasta

Tunnen oloni aivan kamalan n00biksi, kun en ollut edes huomannut tätä krhmpientäkrhm auktoriteettiongelmaa. Mutta sainpahan ainakin selville, miksi kaikki Haddin kanssa tuntuu niin vaikealta, ja miten sen korjaan. Patoutunutta energiaahan ei saa pois pomonakaan, mutta sellaisena miulla olisi kuitenkin valta tiedoittaa Hödöttimelle, ettei se saa purkaa sitä hyppimällä seinillä. :I

Turhautunut juoksuttaja pomottajineen. Kysymys vain kuuluu,  kumpi juoksuttaa kumpaa ja kumpi oli se pomo...


Mielenkiintoisemmat kotisivut



Lupasin laitella seuraavaksi wanhoinkuvia, mutta koska en ole saanut vielä armasta Itua kiinni niin en ole lupia saanut kyseltyä.
Sitä ennen ajattelinkin pistää pystyyn pienen äänestyksen: mitä tahtoisitte kotisivujeni sisältävän? Nythän koko sivusto on vielä varsinainen raakile, joten sitä on helppo lähteä viemään semmoiseen suuntaan että sitä jaksaisi lukea. :)

Miulle voi laittaa myöskin kommentteina ideoita, mikäli äänestysvalikosta ei löydy sitä mitä tahdot. Otan siis ihan oikeasti kaikki ideat vastaan mietintämyssyyn laitettavaksi -esimerkiksi nythän nuo sivut ovat aika paljolti taidepainotteiset, mutta mikä estää pistämästä sinne jotakin hevosjuttuakin.


Hra. Tylsyys on toinen nimeni

On nimittäin tapahtunut vaikka ja mitä (esimerkiksi Hödövaatti on pimahtanut ihan täysin, minkä seurauksena polvensyrjäni on nyt ihan musta...), eikä meikäläinen ole silti saanut kirjoitettua mitään. :C Lupaan aktivistua pian.

Sitä ennen pikkuinen mainos kotisivuistani,

Kuvasin eilen le Wanhoja, katsoo laitanko seuraavaan postaukseen (joka on muuten valokuva-aiheinen, sisältää ainakin quarter-revittelyä :D) parempiakin kuvia kuin tämä teaseri. Pitää ensin vain luvat kysellä poseeranneilta.



Status: Polvi on ihan paskana. Osaan juosta, kävellä ja nousta rappuja niin ettei se muljua ja naksu, mutta siihen se sitten jääkin. Mikä on loistava yhdistelmä riehuvan hevosen kanssa -meikäläiseltä semikiellettiinkin ratsastaminen, eli pitää vähentää. Aika hanurista!
Koulussa oleminen ei kiinnosta, olen alkanut enemmän työstämään omia juttujani ja toiminimeäkin mietin. Sisustusjutut eivät ole lainkaan meikäläisen juttu, oon niin 100% siitä. Taide- tai hevosala vetäisi enemmän puoleensa, mutta justiinsa tuon perkeleen polven takia taitaa rajautua vaan taidealaan. How shitty is that. 
Olen myöskin nuorentunut ja vajonnut 16-v emokökön tasolle, ja uskokaa pois niin ihan vahingossa. Tai siis ulkonäöllisesti. :D Jotenkin vaan luiskahdin tommoiseksi teiniksi, ja varsinkin siloposkena näytän yläasteikäiseltä. Wow, muuten kiva, mutta kun olisi kiva näyttää joskus vähän kypsemmältä kuin mitä oikeasti olenkaan.

...Enkä aina niin retardilta. :----) No mutta joskus pitää vähän olla.


 

Lupaan aktivistua joskus. 4 real.