5. Europa-Championat Kara-Galip!

Uljas musta kävi näyttämässä että suomalaisessakin tekessä veri kiehuu ja tempperamentti liekehtii!

Kuinka ylpeä saa hevosestaan olla? Lähdimme Gut Isingissä järjestettyihin AT-euroopanmestaruuksiin ihan vain elämyksen ja kokemuksen vuoksi reissuun enkä todellakaan olisi odottanut mitään ihmeellisempää menestystä niin kovatasoisessa seurassa — vertailun vuoksi Karan luokan voittaja oli koko näyttelyiden Best of Best. Uljas Musta ansaitsi myöskin erityismaininnan muttei miulla ole kyllä hajuakaan että mistä, sen verran saksalaisittain se kerrottiin palkinnonjaossa ettei miun kielitaidolla kyllä mitteen ymmärretty... :D 

Kara kävi luonnollisesti aika kovilla kierroksilla kun oli niin paljon kaikkea jännää vieraista hevosista pitkään matkaan ja vieraaseen paikkaan, mikä kääntyi kehässä onneksi eduksemme kun Kara veti shown itselleen ja näytti että kuumaa verta ainakin piisaa. Juuri ennen kehään astumista sanoin että "joo ei se ikinä ole keulinut kunnolla, nyt pitäisi varmaan koputtaa puuta muttei ehdi heh heh", ja niinpä tietenkin Karan piti vetää huomio itseensä heti samalla sekunnilla kun pysäytin sen tuomarien eteen arvosteltavaksi. :D Pakonomaisen "KATTOKAA MUA!!!11!!1!"-spektaakkelin jälkeen herra kuitenkin malttoi seisoa arvosteltavana pelottavankin nätisti, esittäen myöskin kissamaisen pehmeät liikkeensä ilman turhaa hössötystä. Varsinkin Karan ravia kehuttiin kovasti minkä todellakin allekirjoitan: pehmeämpää ja kissamaisempaa askelta en ole rehellisesti vielä koskaan nähnyt ja olen todella iloinen että myöskin muut huomaavat sen. 

Matka itsessään sujui ilman turhia kommelluksia, mikä on oikeasti hyvä saavutus kun ottaa huomioon että matkustimme kahden orin kanssa yhteensä 5000 km.  Kara ei stressannut matkustamisesta sen kummemmin eikä edes ensimmäistä kertaa laivassa ollessaan ihmetellyt moottorien jyskettä ja keikutusta, mukelsi vain heinää menemään minkä ehti. Kun pääsimme (etuajassa!) perille Gut Isigniin, Kara heti ensimmäisenä korkkasi karsinansa käymällä piehtaroimaan heti kun otin loimen pois. Seuraavana päivänä se myöskin heittäytyi pitkäkseen nukkumaan, mikäpä tuota teiniä nyt toisaalta pelottaisi tai jännittäisikään. :D Ihana, rohkea miäs! Lastaus ja kuljetus eivät myöskään tuottaneet ongelmaa, joten tämän ukon kanssa minä kyllä matkustelen oikein mielelläni.

Mukana oli myös siis Karan isäpappa Dargan, tuoden kunniaa Suomi-tekeille olemalla 80 cm esteluokassa toinen. Ida ratsasti siistin ja todella hyvän radan ollen melkein ainoa ilman pudotuksia selvinnyt. Kisoissa näkyi joidenkin osalta todella rumaa kaahaamista radan läpi niin että puomit vain lenteli, minusta aikaratsastus ei ollut ehkä paras mahdollinen arvosteluvalinta: ensimmäiseksi tullut tiputti yhden puomin ja yhdelle esteelle kielsi, mutta mies vain kaahasi simpsakalla orillaan luokan läpi niin helkkarinmoista kyytiä että aika oli silti nopein. Minusta Ida ja Dargan olisivat ansainneet ensimmäisen sijan! 

Aluksi kirjoitin että minun olisi pitänyt hypätä Darganilla 90-105 cm luokka, mutta meillä olikin mukana maajoukkueratsastaja Valery jolle mieluusti luovutin kunnian: hän ei tekisi yhtä höpöjä kämmejä kuin minä, ainakaan toivottavasti. (Kerron teille myöhemmin mitä hienoa tapahtui Etan kanssa Mäntyharjulla... Olen loistava ratsastaja, krhm. :D) Häneltä jäi kuitenkin kisavaatteet ottamatta ja itse kuulin siitä vasta juuri ennen luokan starttia, joten enpä minäkään voinut enää tarjota itseäni hyppäämään kun kaipaamaani harjoittelu- ja lämmittelyaikaa itselleni ei ollut. Kyllähän se hieman harmitti että jäi moinen tilaisuus kokematta, mutta hei, kyllä sitä elämässä ehtii vielä paljon kisaamaan! Plus neljän vuoden päästä pääsen starttaamaan Karallakin jo samaisissa estekisoissa. >:) Koska totta kai lähden mestaruuksiin taas uudestaan jos vain mitenkään pääsen, olin sitten köyhä tai tosi köyhä.

Kuulin matkalla hauskan sanonnan joka ainakin välillä tuntui sopivan Karaan oikein hyvin: "kun hevosella on takajaloissa kaksi sukkaa mutta päässä ei mitään merkkiä, pääsee piru siihen sisään muttei enää ulos." :DDD Vieressäni katsomossa istuva saksalaisnainen sanoikin Darganin ringin aikana että Kara on "black devil" ja ettei sitä uskoisi herrasmiesmäisesti käyttäytyvän isänsä pojaksi. Yritin kovasti selittää että tämä samainen musta paholainen on kotioloissa perässävedettävä pulkka joka torkkuu alahuuli pitkällä hoitaessa ja välillä muutenkin, mutta hän ei tuntunut jostain syystä uskovan... :0 Ihme juttu.

Solmin monia hyödyllisiä tuttavuuksia ja tapasin monia vanhojakin tuttuja niin hevos- kuin taidepiireistäkin. Tapasin myöskin suuria idoleitani kuten valokuvaaja Aleksandr Klimukin, jonka kirjan Golden Horse: Legendary Akhal Teke ostin ja sain siihen vieläpä Aleksandrin nimikirjoituksen, happyhappy! Paikalla oli myöskin legendaarinen kouluratsastaja Vitaly Andrukovich jonka kanssa olisin tahtonut puhua enemmänkin mutten enää kehdannut sen jälkeen kun huomasin hänen olevan katsomassa kun ensimmäisenä päivänä ratsastin Karaa pienessä hallissa.. Olin Karan kanssa jäykkiä kuin kalapuikot pitkän matkan jälkeen, Kara ei keskittynyt ja minä istuin selässä kuin paraskin palikka... Teki niin mieli mennä myöhemmin sanomaan etten ole aina niin huono kuin silloin mutten kehdannut. :"D Nolasin itseni idolini silmissä, this sadness.

Ja sitten tämä kuvaspämmiosuus. Kaikkia kuvia en ole vieläkään (!!!) saanut skaalattua nettikokoon ja siistittyä, joten lisää on ehkäpä myöhemmin vielä luvassa. olin räpsinyt viikonlopun aikana yli 3000 kuvaa ja vielä senkin jälkeen kun tapoin aikaa poistamalla sumeat ja pjaskimmat kuvat, oli räpsyjä koneelle siirrettävänä yli 2500. Että kun tässä jokaisen yksitellen käsittelen niin eipähän tarvitse miettiä että mihin iltani kulutan... :D

Ensin tosin muutamia muiden ottamia kuvia komeasta Karasta.

Kertakaikkisesti maailman upein hevosrotu <3

Minulta taas lähti vähän mopo käsistä, piti pistää vain kuvapostaus meidän viimeviikkoisista estetreeneistä mutta innostuin sitten taas pakinoimaan... :D Alkuun on syytä muistuttaa taas tuttuun tapaan että tämä on vain minun tapani kouluttaa enkä syyllistä ketään vaikka välillä aika kärkkäin sanakääntein asioita kuvaankin. Joku muu tekee varmasti joiltakin osin eri tavalla eikä hänen tapansa ole välttämättä yhtään sen väärempi kuin minunkaan: niin kauan kuin hevoselle ei aiheuteta kipua ja turhaa stressiä on jokaisen oma asia miten hommat hoitaa. Erilaisia koulutustapoja on niin paljon kuin on eri kouluttajia, eikä kaikilla hevosilla toimi aina samat metodit. Toivottavasti kukaan ei siis vedä tekstistäni hernettä nokkaan vaan ottaisi sen enemmänkin uteliaana vilkaisuna siitä miten minä asiat teen, hyvällä tuurilla keräisi lisää näkökantaa ja oppia. Minä vannon aika paljon positiivisen vahvistamisen ja hevosen kautta asioiden katsomisen nimeen. Mikäli aihe kiinnostaa niin kehotan tutustumaan Jaana Pohjolan sekä Minna Lindströmin blogeihin — he saivat minut ajattelemaan enemmän itse sen sijaan että tekisin asioita kuten joskus ysikytluvulla opetettiin vain siksi että "niin on aina tehty"...

Niin, hevoset eivät vapaaehtoisesti hyppää. Oletko koskaan nähnyt hevosen hyppäävän tarhassa/laitumella edes 60 cm esteen ylitse jos sillä on vaihtoehtona kiertää? Mitä luultavimmin et, mikäli olet niin voit onnitella itseäsi todistettuasi jotain harvinaista. Tutkimuksen mukaan (Journal of Veterinary Behavior: Clinical Applications and Research 2013) hevonen mieluiten kiertää esteen tai astuu sen yli, hypäten vain pakon edessä. Edes kilpahevoset (!) eivät vapaavalintatehtävässä hypänneet vaivaisen 50 cm esteen ylitse kun saivat valita pidemmän kiertoreitin herkkujen luokse — siis puolimetrinen este jonka ylitse nyt pääsisi vaikka pieraisemalla ja joka on vain 1/3 siitä mitä nämä hevoset ovat ehkä tottuneet hyppäämään kisoissa. 

Miksi hevonen sitten hyppää, siihen on kolme —tai oikeastaan kaksi ja puoli— vaihtoehtoa: 1. hevosella ei ole muuta vaihtoehtoa, 2. hevonen pakotetaan/pelotellaan hyppäämään (tämä on aika paljolti sama kuin ykköskohta koska mitä muuta vaihtoehtoa pelokkaalla hevosella on kuin yksi pakoreitti on esteellä) tai 3. hevonen hyötyy siitä jotain. Varmasti kaikki olemme yhtä mieltä siitä että viimeisin vaihtoehto kuulostaa ja tuntuu parhaimmalta, mutta silti valitettavasti hyvin monen hevosen ainoa hyöty hyppäämisestä on se että se se selvisi ilman että kukaan ahdisteli juoksemalla perässä, huutamalla ja pakottamalla. Kuinka moni on kouluttanut/muuten vain irtohypyttänyt hevosta niin että ajaa hevosen esteelle raipan kanssa, olemuksellaan ja asennollaan sitä eteenpäin ajaen? Minä ainakin joudun nostamaan käteni ylös enkä usko että olen ainoa ajamiseen syyllistynyt: totta kai tuntuu luonnolliselta että jos hevonen ei itse mene esteelle, on se ajettava sinne. Montakohan miljoonaa kertaa Haddin ja minun yhteisen taipaleen alkuvaiheilla kirosin sitä että "mokoma muuli jupertaa ja yrittää vedättää eikä suostu hyppäämään" niin että paremman tiedon puutteessa ajoin sen raipalla pelotellen esteelle? Haddi kyllä oppi hyppäämään joo, mutta ilolla se ei sitä tehnyt: se muisti että kiertämisestä tai kieltämisestä seurasi se että raippa viuhui ja hullu ukko patisti kahta kauhemmin eteenpäin. Suoraan sanottuna ruuna hyppäsi siksi että sillä ei ollut vaihtoehtoa, sen oli pakko hypätä mikäli ei tahtonut saada taas huutia hullulta omistajaltaan.

Vuosia sitten tekemääni virhettä ei ole helppoa korjata. Hiljaa ja kärsivällisesti edeten olen saanut Haddin kääntämään asennettaan niin että hypätä ei ole pakko mutta niin tekemällä saa palkinnon milloin missäkin muodossa, olkoot se sitten herkku, Haddin jättäminen hetkeksi aivan rauhaan (tämä on hevosten suosikki, ei ole mitään parempaa palkintoa kuin antaa hevosen olla hetki rauhassa eikä jatkuvasti tykittää avuilla ja vaatia huomiota) tai vaihtoehtoisesti rallipäivinä antaa sen purkaa juoksuintoaan kiitämällä kierroksen tai pari reipasta laukkaa, niin kauan kuin sillä intoa riittää. Samaa tekniikkaa olen käyttänyt Karan kanssa, sen kanssa kaikki on tosin ollut helpompaa sillä sillä ei ollut pohjalla ikäviä kokemuksia ja pakottamista. Kara on kuin

Voitte verrata ylempää kuvaa tähän. Kummassa Haddi on itsevarmempi?

tyhjä taulupohja jolle itse nyt maalaan tahtomaani kuvaa, Haddi on estekoulutuksen kannalta hutiloiden turattu maalaus jota nyt yritän korjailla.

Estekoulutus kannattaa aloittaa kirjaimellisestikin maahankaivetuista esteistä. Esimerkkinä käytän Karan koulutusta, myöskin vanhempia "uraa vaihtavia" tai uusintakoulutusta vaativia hevosia voi kouluttaa samalla kaavalla. Ideana on että hevoselle jäisi vain positiivisia mielikuvia hyppäämisestä niin että se tekee sen ainakin ilman pelkoa jos ei nyt aivan huvikseenkaan. 

Mutta niin, ne maahankaivetut esteet joista aloitimme oli köydenpätkiä ja kaikkea oikeasti todella pientä mikä ei vaadi edes jalkojen nostamista korkeammalle yli päästäkseen. Jaloistaan tarkka hevonen ei ehkä menisi näistäkään, mutta Kara teki asian minulle helpoksi olemalla mutkaton luonne ja sen kummemmin jalkoihinsa edes katsomatta käveli pihalla ja tarhassa loimenriekaleiden, puiden oksien, tippuneiden päitsien jne yli. Minun ainoa tehtäväni tässä vaiheessa oli siis vain saada Kara kiinnostumaan näiden asioiden ylittämisestä: talutin sitä pelastusköysien yli, ja aina ylittäessään köyden se sai jonkun palkinnon, yleisimmin herkun kehuineen tai hetken omaa rauhaa. Pikkuhiljaa —ja siis todella pikkuhiljaa— lähdin nostamaan ylitettävien tavaroiden ja puomien korkeutta, ja aina kun Kara astui esimerkiksi puomin yli se sai taas palkinnon välittämättä siitä oliko se kolauttanut vaiko ei — tärkeintä oli että se oli mennyt luontonsa vastaisesti puomin yli eikä ohitse kuten hevosenlogiikka sitä patistaisi.

Esteitä nostettiin maltillisella tahdilla, ensimmäisistä köydenylityksistä meni ainakin se 3kk ennen kuin Kara ensimmäisen kerran hyppäsi ihan "oikean" esteen ratsastaja selässään. Vaikka este oli vaivaiset 30 cm korkea ristikko, oli sen ylittäminen silti merkittävä virstanpylväs: Kara itse tarjosi menevänsä siitä yli palkinnon toivossa. Nyt edistyminen tapahtuu jo nopeammin ja uusien estetyyppien, korkeuksien ja tilanteiden tuominen mukaan tuntuu hyvin paljon vaivattomammalta kun koulutettavalla hevosella ei ole pelkoa ja ahdistetuksi tulemisen tunnetta pohjalla, kuten Haddilla alkuun oli. Voi kunpa olisin jo silloin tajunnut ajatella kuinka paljon merkitystä hevosen asenteella ja mielialalla on, puhuttiin sitten lajista kuin lajista. Sanonnan mukaan voit viedä hevosen veden äärelle mutta et voi pakottaa sitä juomaan, ja se sopii tähän aiheeseen kuin nenä päähän. Voit laittaa sen ylittämään vaikka millaisia esteitä, mutta mikäli hevonen hyppää vain siksi että se pelkää rangaistusta, kuinka paljon parempiin suorituksiin se yltäisi vapautettuna pelon ja stressin taakasta?

Loppuun vielä huomautus siitä, että kannattaa olla tarkkana mikäli hevosella on jotain ongelmia hypätessä. Jos se esimerkiksi kieltää helposti, kieltääkö se siksi että este on liian korkea tai pelottavan näköinen vai tunnusteleeko hevonen vain onko johtajuus sillä vai sinulla? Pienet vivahde-erot auttavat selvittämään ongelman syitä: hevosen ilme, korvien asento, pään asento, millä tavoin hevonen kieltää ja kuinka se reagoi sen jälkeen? Onko hevonen opetettu hyppäämään ratsastajan kanssa kepillä vai porkkanalla? Näitä on todella vaikea selittää selkeästi ja hevosen kanssa puuhaava varmasti tuntee itse oman hevosensa parhaiten. Kannattaa laittaa joku muu hyppäämään tai kuvaamaan sivusta näitä tilanteita, jotta pystyy tulkitsemaan hevosta muutenkin kuin vain selästä käsin: esimerkiksi silmien asentoa on selästä vaikea tulkita... Pointtina kuitenkin se, että mikäli hevonen pelkää ja on epävarma ei sitä tulisi siitä rangaista. Jos pelkäät hammaslääkäriä, menet sinne varmasti vielä vähemmän mieluusti jos tiedät hoitajien sitovan sinut tuoliin kiinni ja väkivalloin painavan nojaa vasten lääkärin poratessa? Mikäli on aivan satavarma siitä että hevonen vain koittaa kyseenalaistaa ratsastajan/juoksuttajan auktoriteettia, silloin voi olla paikoillaan hieman asiasta ärähtää ja kääntää hevonen uudestaan "nyt mennään, prkl!"-asenteella esteelle. Kara harrastaa minun kyseenalaistamistani n. tuhatsatayksi kertaa päivässä kuten teinipojasta voi arvatakin, ja kun alkuun ajattelin sen pelkäävän vain estettä ja annoin sen sitten rauhassa sitä tutkia (=Kara sai olla rauhassa, mikä taasen on palkinto...) ja madallettuna yrittää uudestaan niin fiksuna miehenähän se tajusi että minua ei tarvitse totella ja tuolla tavoin saa hetken lepiä. Vaikka tajusinkin tulkinneeni oria alkuun väärin varsin nopeasti, yrittää se silti edelleen edes kerran treenin aikana saada tahtonsa lävitse ja määräysvallan itselleen. Kun puhutaan tämänikäisestä orista jonka kuuluukin kapinoida ja yrittää kaapata itselleen toisen orin lauma tai haalia uusi omansa, niin mieluusti pitäisin määräysvallan vaan itselläni, kiitos!

Sitten vihdoinkin niitä treenikuvia. :"D Jos joku vielä ajattelee että pidän itseäni kovin hyvänäkin ratsastajana näin paasatessani, niin haha! Helppo se on maastakäsin toisia neuvoa, sitten kun itse istun selässä niin muistan taas miksi opettajani opettajallakin on opettaja ja miksi niin v*tutti missata kesän valmennukset... Varsinkin meikäläisen taakse jäävät jalat voitte sensuroida silmistänne, päivän huutonauruesteistunnat alá Eetu A. olkaatten hyvä! :DDDD Ehkä pitäisi alkaa treenaamaan esteitä vähän tiuhempaan eikä mennä Haddillakin aina vaan länkkäriä....... vai mitäs luulette...... :PP

Paljon parempi kuin Roadrunnerin alk. per. kansi ;) The Hurriganesin Cissen cadissa poseerausta, jos ei välähtänyt jo Roadrunnerin nimestä.

Alla vauhtivaari Cadillac Series 62 avo -59

Miksi meikän onkaan pitänyt katsoa Hitchcockin Linnut, ei helpota yhtään. :|