Hirveän hempeilevä olo tuli tänään kun puunailin Karaa. Se torkkui rauhassa ja havahtui sen verran että nosti kavioitaan puhdistettaviksi, jatkaen sitten lorvimistaan. Tuntuu niin hassulta miten se onkaan onnistunut antamaan osalle ihmisistä jotenkin äksyn tai vaikean kuvan, pieni mutapossuniko muka olisi hankala?! Toki se käy vieraissa paikoissa aina kierroksilla ja varsinkin alkuun ukkeli tuppasi unohtamaan herrasmiestavat päästessään seikkailuun, mutta nykyisin se on jo vieraissakin töhöttämistä ja saapumisestaan äänekkäästi ilmoittamista lukuunottamatta todella nätisti: viimeksi käydessämme Rouhialan maneesilla tuuppailemassa pikkuorhi käyttäytyi suorastaan moitteettomasti mikäli "turpa tukkoon"-komennon ohittamista ei lasketa... :P
Nykyisin Kara sietää uusia ihmisiä jo paljon paremmin kuin vuosi sitten, ja täysin tuntematon saa nousta satulaankin ilman protestointeja. Se on silti selkeästi vielä varautunut muiden kuin pääorjansa aka minun kanssani ja testailee yhä ihan suruitta mitä muut ovat miehiään irvistelemällä, kiemurtelemalla ja huitomalla kavioilla ilmaa. Helpostihan tuollainen käytös säikäyttää varsinkin jos on vieraan hevosen kanssa, mutta Kara ei selkeästikään yritä osua, säikyttää vain, ja siinä se on onnistunut vähän turhankin hyvin: en meinaa löytää vakituista luottohoitajaa joka tahtoisi luoda suhteen tämän herran kanssa, mikä toki vaatii hieman hevosenlukutaitoa ja jämeryyttä — ja siinä se. Muutamia hyviä ehdokkaita on ollut mutta he ovat kadonneet jossakin vaiheessa eivätkä ole ottaneet yhteyttä tullakseen uudestaan tapaamaan Karaa. Sitten on ollut joitakin tapauksia jotka ovat selkeästi joko yliarvioineet omat taitonsa tai vaihtoehtoisesti kokeilleet hakuammuntaa hoidokinetsinnässään; oikeastaan järjestään netin kautta löytyneet nuoret hoitajaehdokkaat jotka eivät ole tuntuneet rekisteröineen vaatimuksia "täysi-ikäinen", "osaava, napakka" tai "kokemusta nuorista hevosista". Näiden ääripäiden väliin mahtuu ne jotka kyllä viimeistään pienellä egobuustilla pärjäisivät testosteroniteinin kanssa, mutta eivät yhtä tutustumiskertaa pidemmälle edenneet.
Alkaa olemaan pikkuhiljaa epätoivoinen olo, mistä minä nyt hoitajan taion edes valmennus/kisareissujen apukädeksi — kloonaanko itseni vai voittaisinko lotossa ja palkkaisi ammattilaisen? Minulle olisi tärkeää saada Kara hyväksymään se että sitä voi käsitellä ja liikuttaa muutkin kuin minä, koska kuvitelkaa mitä tapahtuu jos joutuisin vaikkapa sairaalaan. Kyllähän aina orhi ruoan saisi ja siskoni sekä isäni pystyvät sen aivan hyvin tarhaamaan ja pitämään fyysisesti kunnossa, mutta Kara rakastaa huomiota ja on aivan maansa myynyt jo jos yhtenä kiireisenä päivänä en voikaan viettää aikaani sen kanssa ihan vain hengaillen jos en ratsastaen. Kuka sitä sitten rakastaa, puunaa ja vie rallittamaan? :(
Kara on aivan mielettömän hurmaava ja suuri hevospersoona jota en vaihtaisi edes Makka Shaeliin tai Totilakseen. Joka ilta haluan nukahtaa nopeasti että pääsisin aamulla taas Karan luokse. Jokainen hevonen on minulle tärkeä, mutta Karalle on aivan erityinen paikka sydämessäni. Se on minun ystävistäni parhain ja luotettavin. 
