Esittelyssä Irmeli




Olen auttamattomasti käpälän alla...

En voi vastustaa kiusausta, meikän on pakko esitellä teille näitä karvapalleroita tarkemmin -blogi on keskittynyt jopa ikävän paljon vain Haddiin, vaikka ideanani onkin kirjoittaa kaikista muistakin harrastuksistani (valokuvaaminen, piirtäminen, kitara) sekä kaikista perheen lemmikeistä. Perusfaktaa, kuten rotua tms. löytyy Karvakorvista, mutta nyt kerron vähän syvemmin.

Aloitan Irmelistä, eli siis oikeastaan viralliselta nimeltään Quanikasta. Irmeli-nimi tuli siitä, kun tyttönen ostettiin Raineri-pupulle kaveriksi. Irmeli ja Raineri rimmasi niin hyvin.

Irmeli on nyt 2-v, se syntyi helmikuussa 2010 (tarkempaa päivää en muista kun ei ole nyt papereita kädenulottuvilla). Hullaannuin raitapupuun ensisilmäyksellä, ja vaikka se ei ollutkaan juuri värinsä vuoksi myynnissä, saimme silti ylipuhuttua kasvattajan myymään sen meille. Irmeliä nimittäin havitteli eräs kasvattaja, jonka tiedettiin lähinnä vain tehtailevan poikasia -myyjä sitten päätti antaa raitapöksyn ennemmin meille lemmikiksi lihoamaan, kuin pieneen häkkiin tekemään poikasia massatuotantona.

Läskipalleroinen. :)

Ja tosiaankin, Irmelihän lihoi... sille iski ensimmäisen vuoden aikana valerauskaus useampaankin otteeseen, mikä vain edesauttoi kaikenmaailman "lämpöläskipussien" kasvamista. Kun ei vaan leikatusta Raineri-kaverista ollut isäksi, niin Irmeli sitten tyytyi hoivailemaan ja hautomaan pussinsa alla pehmoleluja, lankakeriä ja villavaatteita... Pesiäkin ilmestyi sinne tänne, ensin telkkarin taakse, sitten sängyn alle, sitten siskoni vaatekaapin alahyllylle. Onneksi nykyisin Irmeli on jo vähän vähentänyt vauvakuumettaan, ja tyytyy purkamaan hoivaviettiään sukimalla kanikamujaan ja meitä. Tosin joskus vielä katoilee lankakeriä mystisesti sängyn alle... 8)

Irmeli on aivan hurmaava läskipallero, halailtava ja pussailtava sosiaalipummi. Kun tulen koulusta tai tallilta kotiin, niin yleensä juuri Irma ryntää olohuoneeseen vastaan ja alkaa pyörimään jalkojen ympärillä kuin väkkärä, odottaen herkkuja ja silityksiä. Muutenkin tämä kani on juuri hyvä näyttämään, etteivät ne ole vain tylsiä häkkieläimiä -Irmeli tykkää olla touhuissa aina mukana (esimerkiksi aamukahvin keitossa), ja lempilelut on kovassa käytössä. Pallo on ihan ykkönen, eikä sen ensisijainen vetovoima eli herkkujen tiputtaminen pyörittäessä, edes kiinnosta Irmeliä paljoa. Enemmänkin pulleropupu tykkää vierittää palloa hirveällä kiireellä ja yrittää estää Merliniä saamasta sitä, ja onhan sitä lelua kiva viskoakin pitkin huonetta. Kanijalkapalloa! Tai pitäisikö sanoa nenäpalloa. :D
Yksi Irmelin persoonallisista puolista on myöskin nopea suuttuminen -sanotaankin aina, että nyt aktivoituu vihaIrma. :D Silloin Irmelille tulee sellainen jännä ilme, ja se alkaa repimään vaatteita, raapimaan ja puremaan. Esimerkiksi nenään koskeminen saa Irmelin suuttumaan, taitaa olla neidille herkkä paikka hänen ulkoneva nyppylänokkansa.

Irmelin ja Rainerin viimeinen yhteinen kesä.
Koska Irmeli on niin sosiaalinen ja hauska pikkukaveri, on myöskin todella inhottavaa kuinka monta kertaa -kolme- se on käynyt kuoleman rajamailla, onneksi myöskin palannut aina sieltä. Syksyllä 2011 Irmelin Raineri-kaverin vei keuhkoihin mennyt pasteurella, ja tyttönen masentui -se ei ollut koskaan ennen ollut ilman kanikaveria. Stressi kamun kuolemasta aktivoi* myöskin Irmelissä pasteurella-bakteerin, ja oli ihan tuurista kiinni että antibioottikuuri ehdittiin aloittaa ennen kuin bakteeri ehti leviämään keuhkoihin asti. Irmeliä kävi viihdyttämässä kaverini Itun Kasperi-kani jottei pienen ihan yksin tarvinnut olla, ja sitten löysimmekin onneksi Merlinin sille seuraksi. Nykyisin Irmeli ja Merlin ovatkin ihan yhtä läheiset kuin tuo oli Rainerinkin kanssa, vaikka välillä rohkeaa raitapaitaa vähän ihmetyttääkin uuden miehen nössöilyt. :D Tulevat silti hyvin toimeen.

Merlinin kanssa joulukorttia varten poseeraamassa.


Pasteurella aktivoitui uudestaan helmikuussa 2012, mutta meillä oli onneksi jo kokemusta sairaudesta -oireet tunnisti heti, ja Irmelin sai roudattua heti aamulla päivystykseen. Antibioottikuuri näytti jo auttaneen, kun viikon päästä tila jälleen huononi. Onneksi Irmeliä aiemminkin hoitanut tuttu lääkäri vastasi puhelimeen, ja suostui tulemaan klinikalle vielä illasta. Siellä sitten vietettiin se ilta, Irmeli oli tipassa rauhoitettuna eikä kamalan hyvää ennustetta ollut. Epäilyssä oli, että bakteeri olisi saattanut jo muodostaa rakkuloita keuhkoihin, ja silloin ei voisi mitään. Piti vain katsoa ja odottaa, ja jos oireet pahenisivat tai hengitysongelmia tulisi, olisi parasta vaan lopettaa tuskat siihen. Muuten Irmeli olisi kokenut saman kamalan kohtalon kuin Raineri, eli hukkunut omiin nesteisiinsä.

Irmeli mummoa ilahduttamassa.
Meikäläinen oli siinä tietenkin jo hyvästejä jättämässä, valvoin yöllä ja vahdin ettei puputin kunto ainakaan huononisi. Huonoltahan se näytti, ja siksi olikin varsinainen ihme kun seuraavana iltana Irmeli alkoi piristymään. Olimme saaneet uuden lääkkeen, jonka annoin iltaisin pistoksina nahan alle, ja se sitten nähtävästi tehosi. Kaikki olivat jo olleet ihan varmoja että Irmeli oli saanut vain laina-aikaa syksyltä ja nyt se lähtisi, mutta mitä vielä! Teräspupu ajatteli että kaipa sitä pitää vielä jaksaa sinnitellä, ja parantui. Ei voi onnea kuvailla kun suurin piirtein kuolemantuomion saanut lemmikki sitten parantuukin... Tällä hetkellä kun tätä postausta kirjoitan, pyörii Irmeli takanani matol- ja nyt se hyppäsi sohvalle. :D Elämäniloinen, reipas luppakorva.


* Suurin osa kaneista kantaa pasteurella multocida-bakteeria aina, sen voi saada esim. emonmaidosta. Joillakaan se ei aktivoidu koskaan, mutta joillakin esimerkiksi stressi tai jokin muu sairaus saattaa laukaista sen. Muutenkin sairastaminen on yksilöllistä -Irmelihan on parantunut jo kahdesti, mutta Raineria ei ehditty viemään edes lääkäriin oireiden ilmestyttyä, kun se jo kuoli. 
Joillekin kaneille saattaa myöskin kehittyä immuniteetti bakteeria kohtaan, ei kuitenkaan kaikille. Pasteurella tarttuu myöskin tietääkseni ainakin marsuihin, joille se on (tietääkseni tämäkin) aina tappava.
 

Pari kuvaa Irmelistä ihan pikkuisena, vielä ilman kaulapussia. :----D Ihmettelen että miten jaksettiin silloin mokomaa hepulipakkausta. Kuvat kertovat kaiken...





5 kommenttia:

  1. Suloisia puppanoita <3 Ja kirjoitustavastasi huomaa, miten paljon lemmikeitäsi rakastat!

  1. Onhan noi tärkeitä, perheellä on ollut ihan miun lapsuudesta asti kaneja ja niihin jotenkin vaan kasvaa kiinni. : ) Ovat niin persoonallisia ja hauskoja, että vaikka hevoset ja muutkin eläimet on kivoja ja mukavia elämänkavereita, niin ei kyllä mikään miulla voita noita pitkäkorvia~

  1. vooooiii ku lutunen kani siulla! :>

  1. Kiitosta, aivan loistava ristihuuli kyllä valehtelematta. :)

  1. Vika kuva on suoraan kun jostain super-sankari elokuvasta :D
    Ota joskus meille kuva Viha-Irman aktivoitumisesta!

Lähetä kommentti

Ruusut, risut, kysymykset ja randomiudet otetaan kaikki vastaan kunhan asiallisina pysytään. :)