Aivan ensialkuun nämä jokaisen bloggaajan lempifraasit: nämä ovat vain minun mietteitäni ja minun mielipiteitäni. En kerro absoluuttisia totuuksia vaan omia toimintatapojani, ja tapoja kouluttaa nuori hevonen ratsuksi on tasan tarkkaan yhtä monta kuin on kouluttajaakin. Jonkun mielestä ajatukseni ovat täysin metsästä ja vastavuoroisesti jotkut tavat ovat minusta ehdoton no-no, mutta se on aivan fine. Jokainen tekee parhaaksi kokemallaan tavallaan eikä minulla tai kenelläkään muullakaan ole siihen mitään naputettavaa. Amen. :)

// Minna kirjoitti juuri sopivasti samoihin aikoihin melkein samaisesta aiheesta kuin mistä minä paasaan, kannattaa uhrata pieni hetki myöskin hänen bloggaukselleen.

Minulla on tällä hetkellä täällä kaksi nelivuotiasta herraa, mutta koska Merlotia ei voi koon puolesta ratsastaa (ellei ratsastaja satu painamaan alle 20 kg... :P) niin keskityn tässä tekstissä eniten Karaan. Olen ollut kouluttamassa muitakin hevosia ratsun hommaan, mutta Kara on ensimmäinen joka on täysin ikioma projekti ja jonka edistyksessä näen tasantarkkaan vain oman kädenjälkeni, mikä on toisaalta huisin jännittävää ja hienoa, toisaalta todella pelottava ajatus. Entä jos teen virheitä? Mitä tapahtuu jos itse teen väärin?

Aina kun ryhdyn vatvomaan edellisenkaltaisia ajatuksia, isken valmentajani (Minna Lindströmin hellässä huomassa on hyvä olla) lausumat sanat pöytään: "hevosen kouluttaminen ei ole rakettitiedettä. Hevonen ei ole ydinfyysikko vaikka fiksu onkin." Niinpä. Pidetään asiat simppelinä, hevoselle helppona ja ratsastajalle helppona. Otetaan esimerkiksi laukannosto: kyllähän hevosen voi opettaa nostamaan vasemman laukan vetämällä sitä vasemmasta korvasta ja oikean oikeasta, mutta onko siinä mitään järkeä näin ensialkuun? Jopa ne legendaariset laukkapohkeet, joiden kanssa suharoidessa saa kouluttamattoman hevosen lähinnä hämilleen ja liioiteltuna lavan blokattua hevoselta kuin hevoselta, ovat oikeastaan turhat. Tai voihan sitä vanhemman hevosen opettaa nostaa laukan korvasta vetämällä tai laukkapohkeilla, mutta nuori hevonen toimii ilman aiempaa pohjakoulutusta eikä hevosen geeneihin ole koodattu mitä laukkapohkeet merkitsevät. Ensimmäiset laukat nousivat meillä maastossa: kun Kara tuntui ravipätkällä oikein intopiukalta ja tahtoi koko ajan mennä, niin extempore päätin kokeilla nousisiko laukka. Innokas hevonen, myötäys, kevyt istunta ja "lauk-ka!" = mehän mentiin. Nopeasti jo pelkkä äänipyyntö sekä pieni myötäys riittivät laukannostoon maastossa.

Niin, maastossa. Kentällä Kara ei ole yhtä eteenpäinpyrkivä kuin aitojen ulkopuolella eli ei voinut luottaa siihen että se siirtyisi laukalle pelkällä päästämisellä. Taaplasin ja taaplasin mutten mitenkään saanut Karaa nostamaan kunnon laukkaa. Onneksi juuri silloin valmennuksessa sain mitä loistavimman keinon nostaa laukka niin että se tulee luonnostaan hevoselta kuin hevoselta; nostavan puolen käsi hieman ylemmäs, katse nostavan puolen etujalkaan ja jos ravataan niin sitten vielä kaiken järjen vastaisesti väärää kevennystä. Kun siinä asennossa pyytää hevosta lisäämään vauhtia, se ei pysty ravaamaan kovin kovaa ratsastajan ollessa niin "epätasapainossa": tulee laukka. Kuulostaa uskomattomalta tekniikalta mutta kannattaa kokeilla edes kerran! Hevosen ei tarvitse osata mitään apuja ennestään: sen järki sanoo mitä tulee tehdä. Kertoo paljon että epäilyksistäni huolimatta viisikäyntimopo Haddi nosti kyseisessä valmennuksessa molemmat laukat ja vastalaukan, kotona onnistui laukanvaihdot ilman ravipätkää ja ihan vain sillä että nostin nostavan puolen kättä aavistuksen, katsahdin nostavaa etujalkaa ja pyysin eteenpäin. Kun sovelsin samaa Karaan niin kappas: eilen me pellolla mentiin sulassa sovussa myötä- ja vastalaukkaa, oikeaa ja vasenta, heti ensimmäiseltä yrittämältä!

Laukka nousee/vaihtuu sen perusteella kumpaa nyrkkiä nostan ylemmäksi, eikä possupassisekoilusta ole puhettakaan! Haddista on tullut aivan mahtava ratsastaa sen jälkeen kun aloitin kouluvalmentautumisen sen kanssa. :)

Miksi tehdä asioista vaikeamman ja pidemmän kaavan kautta, kun sekä ratsastaja että hevonen voisivat päästä helpommalla ja siinä sivussa tehdä tulostakin nopeammin? Taikuutta tai Kyra Kyrklundia siihen ei tarvita avuksi: vain tavoite siitä että tehdään kaikki hevoselle helposti. Yleensä se on silloin samalla helppoa myös ratsastajalle. Viisikäyntihevosella suorat laukanvaihdot eivät —kokemuksen syvällä rintaäänellä— ole niitä helpoimpia varsinkaan kun hevonen on helposti kuumuva malli eikä aina malta kuunnella, mutta kun opin helppousasenteen niin yllättäen laukanvaihdot ovatkin aivan helppoa peruskauraa, kuinka olenkaan voinut olla joskus saamatta hevosta vaihtamaan laukkaa?

Ylipäätänsä kaiken koulutuksen pitäisi lähteä hevosesta itsestään: hevosella on turvallinen olo kanssasi, sillä on hauskaa ja se on kiinnostunut sinusta ja siitä mitä sille kerrot. Nuorten kanssa varsinaiset koulutustilanteet eivät voi olla kovin pitkiä, sillä tunnetusti lapsien ja teinien keskittyminen herpaantuu nopeasti. Varsinkin näin keväällä teiniorin kanssa saa itse kokea olevansa varsinainen yläasteen opettaja...

Kun ei ota mitään aikarajoja ja etenee kiirehtimättä, on lopputuloksena varmasti pitkään kisakentilläkin toimiva, hommastaan tykkäävä ja seurastasi nauttiva hevonen. Koulutus on myöskin muutakin kuin uuden opettelua, oikein tehtynä se syventää sinun ja hevosen välejä ja saa hevosen nauttimaan seurastasi: "mitä kivaa me tänään tehdään? Tehdäänkö se sama hauska harjoitus kuin eilen vai oletko keksinyt jotain uutta?" Mikään ei tunnu niin hyvältä kuin kuulla Karan tervehdykset kun menen talliin tai laitumelle ja nähdä sen terävät korvat tötteröllä ja pää pystyssä aina kun se tietää tehneensä jotain oikein, eli lähestulkoon aina. Toki väliin mahtuu myös känkkäränkkäpäiviä kun teini ollaan, ja myöskin minun masisteluni peilaantuvat varsin herkästi orista, mutta näistäkin päivistä jää yleensä lopulta hyvä maku suuhun kun molemmat ymmärtää toistensa tilan. Kun Karalla on huono päivä en lähde rankaisemaan sitä siitä, ja samoin se osaa antaa minulle vähän tilaa huomattuaan etten ole mikään ilopilleri. Mitä enemmän aikaa vietät hevosen kanssa, sitä enemmän opitte tuntemaan toisianne. Harrastin alkuun paljon sitä —ja harrastan kyllä vieläkin— että hengailin iltaisin vain tallissa hevosten kanssa, istuin Karan karsinan edessä lukemassa ja vain juttelin sille ja muille hevosille. Näytin millainen tyyppi olen. Kun ensimmäisinä kuukausina Kara testaili mm. luimimalla mennessäni heinäkasalle tai irvimällä ja naksuttamalla hampaita vyötä kiristäessä, ignoorasin sen täysin ja jatkoin vain vyön kanssa pelaamista tai heinien peuhomista. Lopulta se huomasi etten väistä tai pelkää eikä minun pelottelusta saanut ajanvietettä, ja nykyisin Kara on tasantarkkaan niin mahtava ja helppo käsitellä kuin voi olla. En jaksa enää edes laskea moniko on luullut sitä ruunaksi rauhallisuuden ja käsiteltävyyden vuoksi.

Kaikki hevoset ovat erilaisia enkä voi käyttää kaikkien kanssa samaa ignooraustyyliä kuin Karan kanssa, enkä voi Karan kanssa käyttää samaa tyyliä kuin joidenkin muiden hevosten kanssa. Hevosen persoona on aina otettava huomioon kouluttaessa ja ylipäätänsä muutenkin käsiteltäessä. Kara on fiksu ja pohjimmiltaan todella kiltti, mutta se on nuoresta luonteestaan ja täydestä verestään johtuen varsin säpäkkä kertomaan mielipiteensä. Sitä saa ja pitääkin komentaa kunnolla jos se tekee jotain oikeasti tyhmää kuten näykkäisee kovasti, mutta turhasta ja epäreilusta kohtelusta se hämmentyy ja tuskastuu. Mitä itse tekisit jos sinua joku harjaisi sinua liian kovaa herkältä alueelta ja kiemurtaessasi epämukavuutta se joku huutaa sinulle ja/tai läpsäisee että "oleppas nyt!"? Kerrot että tuntuu pahalta ja sitten sinulle epämukavan olon tehnyt tyyppi tekee sinulle vieläkin epämukavemman olon etkä pääse pakoon ollessasi narussa kiinni? Etkö sinäkin silloin yrittäisi häätää tuon inhottavan, sinua satuttavan ihmisen pois? Jotkut tallilla pitävät Karaa vaikeana, minä sanon että se on fiksu ja meikä itse puremani ansainnut jos en ole kuunnellut mitä hevoseni minulle kertoo. Veikkaisin että yli puolet kaikista puremista, potkuista jne. mitä maailmassa on ikinä sattunut olisi saatu vältettyä aivan vain sillä että ihminen olisi kuunnellut mitä hevonen kertoo. Suurin osa "huonoista tavoista" on ihmisen aiheuttamia stressi/pakoreaktioita, joten ongelmatilanteessa katsotaan peiliin ja mietitään ensin että mitä minä olen tehnyt väärin eikä sitä miten hevosen saisi ehdollistettua pois luonnollisesta reaktiostaan.



No huh huh, tulipas siinä tekstiä ja mahdottoman sekavaa sellaista! D: Alkuun minun piti kirjoittaa vain lyhyesti nuoren hevosen ratsukoulutuksesta mutta jotenkin aihe levähti hevosten käsittelyyn yleensä. Toivottavasti saatte edes jotain selvää! On niin paljon helpompi paasata asiasta ääneen ja hevosen kanssa kuin yrittää surkeilla kirjoitustaidoilla saada kokonaisen käytösmallin ja ajatusmaailman mahtumaan vielä luettavissa olevaan muotoon.

Yritän bloggailla vastaisuudessa ahkerammin, nyt on ollut niin kiirettä etten ole ehtinyt mutta eiköhän se kesällä hellitä kun hepat pääsee laitumille ja itsellänikin on luultavasti heinäkuussa kesäloma. :)