(Sekava ja poukkoileva teksti, pahoittelen! Olen aivan älyttömän väsy mutta tuli hinku pitää teidät lukijatkin hieman kärryillä... Tosin en tiedä sotkeeko tämä sanaoksennukseni teidät vieläkin pahemmin! Kaikista ratsastuskuvista kiitos Niinalle.)

Tampereen messuilta tarttui mukaan huopa, luonnollisesti tallin kelta-mustalla teemavärillä ;)

Kun tässä talven ajan arvoin että lopetanko bloggaamisen vaiko en ja olen ollut muutenkin niin hurjan epäaktiivinen koneellakävijä, niin on jäänyt harmittavan vähälle Karan koulutuksen seuraaminen. Pähkinänkuoressa se on kuitenkin edistynyt juuri sen verran kuin minusta on sopivaa: kaikki askellalajit löytyy ja varsinkin käyntiä sekä ravia pystyy jo muokkailemaan, asetukset, taivutukset ja väistöt sujuu, moottori pysyy peräpäässä eikä etupainoisuudesta ole ollut puhettakaan. Pienien esteiden kanssa ollaan nyt keväällä aloitettu myöskin hyppääminen, mutta todella maltillisesti.

Olen muutenkin aina ollut sitä mieltä että nuoren hevosen pitäisi antaa kehittyä rauhassa eikä siltä saisi pyytää liikaa, joten varsinkin kun käsissäni on niinkin hitaasti kehittyvä rotu kuin ahaltek niin en todellakaan pidä kiirettä. Olisihan se kiva kisata ja ilman ratsastajaa Kara lentelee yli kyllä mistä tahansa (ikävä kyllä — minun pitää rakentaa Berliinin muuri tehdäkseni aidan josta tämä mies ei lentelisi ylitse kuin paraskin mäkikotka... :P), mutta toisaalta jos annan nyt hevosen kehittyä rauhassa loppuun niin niitä kisavuosia kertyykin sitten jälkikäteen paljon lisää. Karan luusto, rakenne ja myöskään psyyke ei ole vielä loppuun asti kehittynyt joten tässäpä sitä löytääkin itsensä yläasteen opettajana: yritä saada kasiluokkalainen oppimaan niin ettei hän tylsisty ja menetä kiinnostusta opiskeluun, mutta pidä mokoma teini siinä samalla sitten touhukkaana, kurissa sekä nuhteessa niin ettei energiaa kulu luokan pellenä olemiseen... :V Olen aina säälinyt yläasteen opettajia ja säälin edelleen!

Toisaalta on hirmu palkitsevaa huomata edistysaskeleet niin itsessään kuin ratsussakin. Olen hirmu ylpeä Karasta, se kun on oppinut aina kaiken mitä olen opettanut ja ainakin kaksi kertaa nopeammin kuin olen varautunut. Kun joka päivä tehdään eri juttuja ja välillä muistaa pitää lepopäiviä, on Kara ollut suorastaan hellyyttävän innokas oppimaan uutta. Se ottaa kaikki haasteet aina vastaan ja voi sitä kirkasta ilmettä kun pieni miäs tietää tehneensä oikein kehujen ja taputusten sadellessa! Kara on vähän samanlainen kehuilla käyvä mopedi kuin Haddi — kun muistaa kehua ja palkita pienistäkin onnistumisista, niin töihin on aina lähdössä oppimishaluinen nuori orhi. :)

Mutta kyllä se vanhakin koira oppii uusia temppuja: lastauskammoinen Haddi on alkanut pääsemään pelostaan yli! Kun sitä on ajan kanssa tutustuttanut koppiin jota opettajani hyvin ystävällisesti lainasi, on entinen kauhukoppi muuttunut mukavaksi paikaksi jossa saa leipää naamariin niin paljon kuin mieli tekee ja jossa voi syödä iltaruat rauhassa ilman että naapurit kärkkyy ruokia... :D Olin viime lauantaina Minna Lindströmin kouluvalmennuksessa Haddin kanssa, ja herra matkusti aivan chillisti eikä valmennuksessakaan pönttöillyt siitäkään huolimatta että Miia oli Höpön pyllyyn mennyt leikkelemään F1-merkin. Itse asiassa Haddi ravasi vallan puhdasta ravia eikä esitellyt passikäyntiäkään, olen hämmentynyt. Menisipä se kotikentälläkin yhtä hyvin kuin valvovan silmän alla vieraissa... :DDD Tai oikeastaan se olen kyllä minä joka tarvitsee jonkun hengittämään niskaan niin että maltan oikeasti keskittyä, myönnetään.

Valmennuksen innoittamana kokeilin tietenkin Karankin kanssa sieltä saamiani oppeja. Etsin tasaista tuntumaa joka olisi neutraali, eli suoraan sanottuna menin pitkällä ohjalla ja kasasin niitä käsiini niin kauan että hevoseen tuli muutos: silloin tiesin rajan tulleen vastaan. Humpsuttelin eritempoisissa raveissa sekä käynneissä pitkin kenttää välillä asettaen ja käytin ratsastuksen aivan vain Karan eri vaihteisiin tutustuen, miten erilaiset tuntumat vaikuttivat sen tempoon ja miten saisin sen kulkemaan mahdollisimman rennosti ja reippaasti. Tässä vaiheessa annan piutpaut kokoamisasteelle ja syvälle kulmiin ratsastamiselle, tahdon vain että Karalla säilyy eteenpäinpyrkimys enkä vahingossakaan ratsasta sillä kässäri päällä. Ennemmin se saa olla liiankin innokas ja vauhdikas kuin mateleva täi tervassa, hyvä vaan että hevosellakin on hauskaa! :)

Stoppi löytyy kaikista askellajeista pelkästään vatsalihaksilla ja istunnalla, tavoite saavutettu \m/

Askeleen pituus korreloitui varsin hyvin ohjien pituuden kanssa. Ja tästä könötyksestä ei sitten puhuta hyshys. :DDDD

Tyytyväisinä molemmat. :)