Jos käyt Salo Riders Trophyssä niin jää toki katsomaan samalla reissulla myös tekkejä! :) Loistava tilaisuus päästä "syvemmälle" rotuun, tämä tilaisuus on ensimmäinen laatuaan Suomessa joten kannattaa käyttää hyödyksi. ;) Ainakin meikäläinen (ja varmasti kaikki muutkin) vastailee kysymyksiin ja selittelee rodusta jos joku vain tahtoo. Näitä hevosia ei voi olla liikaa...

Minun syyni herätä joka aamu.

Harvinainen kuva ilman tallivaatteita...!

Viimeisin kouluvalmennus teki terää: Kara on tuntunut suorastaan aivan eri hevoselta ratsastaa, niin paljon reippaammaksi se muuttui ihan vain puolipidätteitä pienesti muuttamalla — kertoo hyvin kuinka pienistä asioista ratsastus on välillä kiinni ja kuinka herkkiä hevoset onkaan! Nyt ratsastaessa tuntuu siltä miltä pitäisikin, hevonen on tasaisesti tuntumalla ja liikkuu eteen keveästi niin että kokonaisuus on kaikenkaikkiaan harmonisen oloinen ainakin näin selästä käsin tunnettuna. Pystyn rauhassa keskittymään omien virheiden poistreenaamiseen ja Karan tason pikkuhiljaiseen nostamiseen kun ei tarvitse 24/7 töniä eteenpäin ajatuksiinsa uppoutunutta haaveksijaa joka hiipii ja keskittyy kaikkeen muuhun kuin työhön... Toki koko ajan Karaa täytyy ratsastaa ja pitää puuhakkaana: luonnollisesti teinin keskittyminen herpaantuu herkästi ja mielenkiinto karkaa muualle, varsinkin näin kevään korvilla.

Karan keskittymiskyky on silti kasvanut huimasti kun vertaa vuodentakaiseen, nykyisin sen myöskin saa nopeammin takaisin kuulolle — muutama pidäte tai pohkeenpainallus, jos sekään ei auta niin viimeistään raipannapautuksella ja/tai huhuilemalla. Olen äänekäs ratsastaja, muutenkin aina höpötän hevoselle mitä tehdään ja miten meni niin sitten siihen päälle vielä "Haloo? HALOO?! Kuuleeko kukaan mua?!!"-huhuilut ja huutelut... :D Jos olette miettineet miksen kuvaa tänne videota, tuossa on yksi syy siihen.

Anteeksi maalinen, edustava takki ;(

Kentän ura oli tilsiintynyt inhottavan kovaksi, mutta yllätykseksi Kara pysyi jopa kulmien läpi tuntumalla ja tasapainossa. Välillä ravissa ja laukassa kun se ei ole edes hyvällä pohjalla niin helppoa... :D

I don't even-

Tänä keväänä olen paremmin valmistautunut Karan lihas- ja lihavuuskunnon ylläpitoon kun viime keväänä sain tuta miten vaikeaa tuonikäinen tekkeorhi on pitää lihassa hormonihyrräilyissään. Yritän metsästää seudulta viljelijää jolta saisin ostettua yksittäisen pyöröpaalin jatkuvasti pupellettavaksi, ja lisäilen jo nyt mm. kasvisöljyä kauran sekaan. Mysliä ja proteiinia menee kevät-kesä jatkuvalla syötöllä ja ei, silti tuntuu että ukkeli kuivuu kasaan... Mutta uskon vakaasti että iän myötä meno vähän rauhoittuu ja massa on helpompi pitää koossa. Kädet ristiin. :P

Eilen "korkkasin" tulevan kisapolleni ja kävin Karan kanssa ensimmäistä kertaa vieraalla tallilla valmennuksessa. Pikkumies oli fiksusti ja vaikka ääntä siitä lähtikin niin muisti että narun päässä on yksi äkäinen ukko joka lätkii raipalla jos sitä ei väistä. :---D Alkuun oli keskittymiskyky ihan nollilla, mutta aika nopeasti puolituntisemme aikana Kara alkoi tekemään välillä töitäkin ja lopulta se keskittyi paremmin kuin olisin uskaltanut odottaakaan, minä kun olin jo henkisesti varautunut siihen että se ehkä parin askeleen ajan pysyisi tuntumalla ja loppuajan huutelisi tervehdyksiään ja pällistelisi pää pystyssä ja kaula tekeskooppimitoilla ympärilleen. :D

Alemmassa tiukka etukeno.

Olen todella tyytyväinen valmennukseen. Karitalla riitti huumorintaju ja ymmärrys nuorta kohtaan (niin ratsua kuin ratsastajaakin kohtaan höhöh) eikä hän vaatinut tasoon nähden liikaa. Karita otti myös todella hyvin huomioon täysverisyyden ja hevosen itsensä persoonan ja laittoi ratsastamaan sen mukaan, minkä luulisi olevan itsestäänselvyys mutta tarpeeksi kauan sopivaa valmentajaa etsineenä voin sanoa ettei taida ollakaan. Vaikka Kara onkin vähän jästi siinä mielessä että ei pysy kuulolla ja vaatii paljon antaakseen paljon, niin se on kuitenkin herkkä suustaan ja herkkä avuille eikä minun sitä tarvinnut edes alkupriiffissä sanoa kun Karita huomasi sen heti itse — jo siinä vaiheessa tuli olo että jes, etsintä on päättynyt. Yhteistyö hänen kanssaan siis jatkuu enkä malta odottaa maaliskuun valmennusta!

Tehtävät puolituntisen vauvavalmennuksen aikana olivat todella simppeleitä mutta tehokkaita, perusratsastusta ja perusasioiden opettamista Karalle. Liikuimme lähestulkoon koko ajan ympyröillä ja volteilla ravissa sekä käynnissä, johdatellen Karaa tuntumalle ja pyöreäksi ja kehumalla sen maasta taivaisiin kun hetkenkin aikaa sillä oli korvat minuun päin, pyöreä linja ja hyvä, syvä peräänanto. Suurin piirtein valmennuksen puolivälissä maneesiin saapui seuraava valmennettava mikä pisti hieman Karan pasmoja sekaisin, mutta kuri palautui pian ja vaikka sen jälkeen orhi helposti lähtikin punkemaan kaverin suuntaan niin että sain pitää ulkoavut supertarkasti estämässä lapaa liiraamasta ulos ympyröiltä niin hyvä mieli jäi.

Mitä valmennuksesta jäi pääpointteina mieleen ovat todella simppeleitä asioita joita helposti pitää itsestäänselvästi itselleen selvinä, mutta kun asiat lausuu joku muu ääneen niin tajuaakin unohtaneensa pitää mm. seuraavista asioista huolta:

• Ratsastaja pysyy aina askeleen verran hevosen edellä ja ennakoi, jolloin moni ongelmakohta ehditään estämään harmittomista tahtirikoista pälleilykohtauksiin jos niihin taipuvainen hevonen on alla. Onneksi oli luotto-Kara eikä turbo-Haddi ;)
• Hevosta haetaan tuntumalle vuorokäsin tapahtuvilla nopeilla sormilla. Itselleni tuli tässä ahaa-elämys, minulle on joskus vuonna nakki ja keppi opetettu tekemään puolipidätteet jne. molemmilla käsillä samaan aikaan. Huomasin heti miten se veti kässäriä päälle verrattavissa vuorokäsin tapahtuvaan käden eloon, joka piti höpöttävän Karan muistissa selässä olevan ratsastajan ja rohkaisi tulemaan tuntumalle mutta ei jarruttanut liikettä eteen.
• Ei pidä tehdä asioista liian akateemisia. Heilun kuin heinäsäkki laukannostoissa ja joka raaja menee joka suuntaan, mutta kun nollasin pään ja tein vain mitä Karita käski ("Jalka kainaloon!") niin laukka nousi paljon vähemmällä suhraamisella, kiihdyttelyllä ja itsensä pelleksi tekemisellä... Eli sen sijaan että ajattelen "aseta, tue, lonkka eteen istunta kestää pohje rohkaisee" saan tuon kaiken tapahtumaan itsetään kunhan vain "siirrän jalan hevosen kainaloon". 

Aivan ensialkuun nämä jokaisen bloggaajan lempifraasit: nämä ovat vain minun mietteitäni ja minun mielipiteitäni. En kerro absoluuttisia totuuksia vaan omia toimintatapojani, ja tapoja kouluttaa nuori hevonen ratsuksi on tasan tarkkaan yhtä monta kuin on kouluttajaakin. Jonkun mielestä ajatukseni ovat täysin metsästä ja vastavuoroisesti jotkut tavat ovat minusta ehdoton no-no, mutta se on aivan fine. Jokainen tekee parhaaksi kokemallaan tavallaan eikä minulla tai kenelläkään muullakaan ole siihen mitään naputettavaa. Amen. :)

// Minna kirjoitti juuri sopivasti samoihin aikoihin melkein samaisesta aiheesta kuin mistä minä paasaan, kannattaa uhrata pieni hetki myöskin hänen bloggaukselleen.

Minulla on tällä hetkellä täällä kaksi nelivuotiasta herraa, mutta koska Merlotia ei voi koon puolesta ratsastaa (ellei ratsastaja satu painamaan alle 20 kg... :P) niin keskityn tässä tekstissä eniten Karaan. Olen ollut kouluttamassa muitakin hevosia ratsun hommaan, mutta Kara on ensimmäinen joka on täysin ikioma projekti ja jonka edistyksessä näen tasantarkkaan vain oman kädenjälkeni, mikä on toisaalta huisin jännittävää ja hienoa, toisaalta todella pelottava ajatus. Entä jos teen virheitä? Mitä tapahtuu jos itse teen väärin?

Aina kun ryhdyn vatvomaan edellisenkaltaisia ajatuksia, isken valmentajani (Minna Lindströmin hellässä huomassa on hyvä olla) lausumat sanat pöytään: "hevosen kouluttaminen ei ole rakettitiedettä. Hevonen ei ole ydinfyysikko vaikka fiksu onkin." Niinpä. Pidetään asiat simppelinä, hevoselle helppona ja ratsastajalle helppona. Otetaan esimerkiksi laukannosto: kyllähän hevosen voi opettaa nostamaan vasemman laukan vetämällä sitä vasemmasta korvasta ja oikean oikeasta, mutta onko siinä mitään järkeä näin ensialkuun? Jopa ne legendaariset laukkapohkeet, joiden kanssa suharoidessa saa kouluttamattoman hevosen lähinnä hämilleen ja liioiteltuna lavan blokattua hevoselta kuin hevoselta, ovat oikeastaan turhat. Tai voihan sitä vanhemman hevosen opettaa nostaa laukan korvasta vetämällä tai laukkapohkeilla, mutta nuori hevonen toimii ilman aiempaa pohjakoulutusta eikä hevosen geeneihin ole koodattu mitä laukkapohkeet merkitsevät. Ensimmäiset laukat nousivat meillä maastossa: kun Kara tuntui ravipätkällä oikein intopiukalta ja tahtoi koko ajan mennä, niin extempore päätin kokeilla nousisiko laukka. Innokas hevonen, myötäys, kevyt istunta ja "lauk-ka!" = mehän mentiin. Nopeasti jo pelkkä äänipyyntö sekä pieni myötäys riittivät laukannostoon maastossa.

Niin, maastossa. Kentällä Kara ei ole yhtä eteenpäinpyrkivä kuin aitojen ulkopuolella eli ei voinut luottaa siihen että se siirtyisi laukalle pelkällä päästämisellä. Taaplasin ja taaplasin mutten mitenkään saanut Karaa nostamaan kunnon laukkaa. Onneksi juuri silloin valmennuksessa sain mitä loistavimman keinon nostaa laukka niin että se tulee luonnostaan hevoselta kuin hevoselta; nostavan puolen käsi hieman ylemmäs, katse nostavan puolen etujalkaan ja jos ravataan niin sitten vielä kaiken järjen vastaisesti väärää kevennystä. Kun siinä asennossa pyytää hevosta lisäämään vauhtia, se ei pysty ravaamaan kovin kovaa ratsastajan ollessa niin "epätasapainossa": tulee laukka. Kuulostaa uskomattomalta tekniikalta mutta kannattaa kokeilla edes kerran! Hevosen ei tarvitse osata mitään apuja ennestään: sen järki sanoo mitä tulee tehdä. Kertoo paljon että epäilyksistäni huolimatta viisikäyntimopo Haddi nosti kyseisessä valmennuksessa molemmat laukat ja vastalaukan, kotona onnistui laukanvaihdot ilman ravipätkää ja ihan vain sillä että nostin nostavan puolen kättä aavistuksen, katsahdin nostavaa etujalkaa ja pyysin eteenpäin. Kun sovelsin samaa Karaan niin kappas: eilen me pellolla mentiin sulassa sovussa myötä- ja vastalaukkaa, oikeaa ja vasenta, heti ensimmäiseltä yrittämältä!

Laukka nousee/vaihtuu sen perusteella kumpaa nyrkkiä nostan ylemmäksi, eikä possupassisekoilusta ole puhettakaan! Haddista on tullut aivan mahtava ratsastaa sen jälkeen kun aloitin kouluvalmentautumisen sen kanssa. :)

Miksi tehdä asioista vaikeamman ja pidemmän kaavan kautta, kun sekä ratsastaja että hevonen voisivat päästä helpommalla ja siinä sivussa tehdä tulostakin nopeammin? Taikuutta tai Kyra Kyrklundia siihen ei tarvita avuksi: vain tavoite siitä että tehdään kaikki hevoselle helposti. Yleensä se on silloin samalla helppoa myös ratsastajalle. Viisikäyntihevosella suorat laukanvaihdot eivät —kokemuksen syvällä rintaäänellä— ole niitä helpoimpia varsinkaan kun hevonen on helposti kuumuva malli eikä aina malta kuunnella, mutta kun opin helppousasenteen niin yllättäen laukanvaihdot ovatkin aivan helppoa peruskauraa, kuinka olenkaan voinut olla joskus saamatta hevosta vaihtamaan laukkaa?

Ylipäätänsä kaiken koulutuksen pitäisi lähteä hevosesta itsestään: hevosella on turvallinen olo kanssasi, sillä on hauskaa ja se on kiinnostunut sinusta ja siitä mitä sille kerrot. Nuorten kanssa varsinaiset koulutustilanteet eivät voi olla kovin pitkiä, sillä tunnetusti lapsien ja teinien keskittyminen herpaantuu nopeasti. Varsinkin näin keväällä teiniorin kanssa saa itse kokea olevansa varsinainen yläasteen opettaja...

Kun ei ota mitään aikarajoja ja etenee kiirehtimättä, on lopputuloksena varmasti pitkään kisakentilläkin toimiva, hommastaan tykkäävä ja seurastasi nauttiva hevonen. Koulutus on myöskin muutakin kuin uuden opettelua, oikein tehtynä se syventää sinun ja hevosen välejä ja saa hevosen nauttimaan seurastasi: "mitä kivaa me tänään tehdään? Tehdäänkö se sama hauska harjoitus kuin eilen vai oletko keksinyt jotain uutta?" Mikään ei tunnu niin hyvältä kuin kuulla Karan tervehdykset kun menen talliin tai laitumelle ja nähdä sen terävät korvat tötteröllä ja pää pystyssä aina kun se tietää tehneensä jotain oikein, eli lähestulkoon aina. Toki väliin mahtuu myös känkkäränkkäpäiviä kun teini ollaan, ja myöskin minun masisteluni peilaantuvat varsin herkästi orista, mutta näistäkin päivistä jää yleensä lopulta hyvä maku suuhun kun molemmat ymmärtää toistensa tilan. Kun Karalla on huono päivä en lähde rankaisemaan sitä siitä, ja samoin se osaa antaa minulle vähän tilaa huomattuaan etten ole mikään ilopilleri. Mitä enemmän aikaa vietät hevosen kanssa, sitä enemmän opitte tuntemaan toisianne. Harrastin alkuun paljon sitä —ja harrastan kyllä vieläkin— että hengailin iltaisin vain tallissa hevosten kanssa, istuin Karan karsinan edessä lukemassa ja vain juttelin sille ja muille hevosille. Näytin millainen tyyppi olen. Kun ensimmäisinä kuukausina Kara testaili mm. luimimalla mennessäni heinäkasalle tai irvimällä ja naksuttamalla hampaita vyötä kiristäessä, ignoorasin sen täysin ja jatkoin vain vyön kanssa pelaamista tai heinien peuhomista. Lopulta se huomasi etten väistä tai pelkää eikä minun pelottelusta saanut ajanvietettä, ja nykyisin Kara on tasantarkkaan niin mahtava ja helppo käsitellä kuin voi olla. En jaksa enää edes laskea moniko on luullut sitä ruunaksi rauhallisuuden ja käsiteltävyyden vuoksi.

Kaikki hevoset ovat erilaisia enkä voi käyttää kaikkien kanssa samaa ignooraustyyliä kuin Karan kanssa, enkä voi Karan kanssa käyttää samaa tyyliä kuin joidenkin muiden hevosten kanssa. Hevosen persoona on aina otettava huomioon kouluttaessa ja ylipäätänsä muutenkin käsiteltäessä. Kara on fiksu ja pohjimmiltaan todella kiltti, mutta se on nuoresta luonteestaan ja täydestä verestään johtuen varsin säpäkkä kertomaan mielipiteensä. Sitä saa ja pitääkin komentaa kunnolla jos se tekee jotain oikeasti tyhmää kuten näykkäisee kovasti, mutta turhasta ja epäreilusta kohtelusta se hämmentyy ja tuskastuu. Mitä itse tekisit jos sinua joku harjaisi sinua liian kovaa herkältä alueelta ja kiemurtaessasi epämukavuutta se joku huutaa sinulle ja/tai läpsäisee että "oleppas nyt!"? Kerrot että tuntuu pahalta ja sitten sinulle epämukavan olon tehnyt tyyppi tekee sinulle vieläkin epämukavemman olon etkä pääse pakoon ollessasi narussa kiinni? Etkö sinäkin silloin yrittäisi häätää tuon inhottavan, sinua satuttavan ihmisen pois? Jotkut tallilla pitävät Karaa vaikeana, minä sanon että se on fiksu ja meikä itse puremani ansainnut jos en ole kuunnellut mitä hevoseni minulle kertoo. Veikkaisin että yli puolet kaikista puremista, potkuista jne. mitä maailmassa on ikinä sattunut olisi saatu vältettyä aivan vain sillä että ihminen olisi kuunnellut mitä hevonen kertoo. Suurin osa "huonoista tavoista" on ihmisen aiheuttamia stressi/pakoreaktioita, joten ongelmatilanteessa katsotaan peiliin ja mietitään ensin että mitä minä olen tehnyt väärin eikä sitä miten hevosen saisi ehdollistettua pois luonnollisesta reaktiostaan.



No huh huh, tulipas siinä tekstiä ja mahdottoman sekavaa sellaista! D: Alkuun minun piti kirjoittaa vain lyhyesti nuoren hevosen ratsukoulutuksesta mutta jotenkin aihe levähti hevosten käsittelyyn yleensä. Toivottavasti saatte edes jotain selvää! On niin paljon helpompi paasata asiasta ääneen ja hevosen kanssa kuin yrittää surkeilla kirjoitustaidoilla saada kokonaisen käytösmallin ja ajatusmaailman mahtumaan vielä luettavissa olevaan muotoon.

Yritän bloggailla vastaisuudessa ahkerammin, nyt on ollut niin kiirettä etten ole ehtinyt mutta eiköhän se kesällä hellitä kun hepat pääsee laitumille ja itsellänikin on luultavasti heinäkuussa kesäloma. :)

(Sekava ja poukkoileva teksti, pahoittelen! Olen aivan älyttömän väsy mutta tuli hinku pitää teidät lukijatkin hieman kärryillä... Tosin en tiedä sotkeeko tämä sanaoksennukseni teidät vieläkin pahemmin! Kaikista ratsastuskuvista kiitos Niinalle.)

Tampereen messuilta tarttui mukaan huopa, luonnollisesti tallin kelta-mustalla teemavärillä ;)

Kun tässä talven ajan arvoin että lopetanko bloggaamisen vaiko en ja olen ollut muutenkin niin hurjan epäaktiivinen koneellakävijä, niin on jäänyt harmittavan vähälle Karan koulutuksen seuraaminen. Pähkinänkuoressa se on kuitenkin edistynyt juuri sen verran kuin minusta on sopivaa: kaikki askellalajit löytyy ja varsinkin käyntiä sekä ravia pystyy jo muokkailemaan, asetukset, taivutukset ja väistöt sujuu, moottori pysyy peräpäässä eikä etupainoisuudesta ole ollut puhettakaan. Pienien esteiden kanssa ollaan nyt keväällä aloitettu myöskin hyppääminen, mutta todella maltillisesti.

Olen muutenkin aina ollut sitä mieltä että nuoren hevosen pitäisi antaa kehittyä rauhassa eikä siltä saisi pyytää liikaa, joten varsinkin kun käsissäni on niinkin hitaasti kehittyvä rotu kuin ahaltek niin en todellakaan pidä kiirettä. Olisihan se kiva kisata ja ilman ratsastajaa Kara lentelee yli kyllä mistä tahansa (ikävä kyllä — minun pitää rakentaa Berliinin muuri tehdäkseni aidan josta tämä mies ei lentelisi ylitse kuin paraskin mäkikotka... :P), mutta toisaalta jos annan nyt hevosen kehittyä rauhassa loppuun niin niitä kisavuosia kertyykin sitten jälkikäteen paljon lisää. Karan luusto, rakenne ja myöskään psyyke ei ole vielä loppuun asti kehittynyt joten tässäpä sitä löytääkin itsensä yläasteen opettajana: yritä saada kasiluokkalainen oppimaan niin ettei hän tylsisty ja menetä kiinnostusta opiskeluun, mutta pidä mokoma teini siinä samalla sitten touhukkaana, kurissa sekä nuhteessa niin ettei energiaa kulu luokan pellenä olemiseen... :V Olen aina säälinyt yläasteen opettajia ja säälin edelleen!

Toisaalta on hirmu palkitsevaa huomata edistysaskeleet niin itsessään kuin ratsussakin. Olen hirmu ylpeä Karasta, se kun on oppinut aina kaiken mitä olen opettanut ja ainakin kaksi kertaa nopeammin kuin olen varautunut. Kun joka päivä tehdään eri juttuja ja välillä muistaa pitää lepopäiviä, on Kara ollut suorastaan hellyyttävän innokas oppimaan uutta. Se ottaa kaikki haasteet aina vastaan ja voi sitä kirkasta ilmettä kun pieni miäs tietää tehneensä oikein kehujen ja taputusten sadellessa! Kara on vähän samanlainen kehuilla käyvä mopedi kuin Haddi — kun muistaa kehua ja palkita pienistäkin onnistumisista, niin töihin on aina lähdössä oppimishaluinen nuori orhi. :)

Mutta kyllä se vanhakin koira oppii uusia temppuja: lastauskammoinen Haddi on alkanut pääsemään pelostaan yli! Kun sitä on ajan kanssa tutustuttanut koppiin jota opettajani hyvin ystävällisesti lainasi, on entinen kauhukoppi muuttunut mukavaksi paikaksi jossa saa leipää naamariin niin paljon kuin mieli tekee ja jossa voi syödä iltaruat rauhassa ilman että naapurit kärkkyy ruokia... :D Olin viime lauantaina Minna Lindströmin kouluvalmennuksessa Haddin kanssa, ja herra matkusti aivan chillisti eikä valmennuksessakaan pönttöillyt siitäkään huolimatta että Miia oli Höpön pyllyyn mennyt leikkelemään F1-merkin. Itse asiassa Haddi ravasi vallan puhdasta ravia eikä esitellyt passikäyntiäkään, olen hämmentynyt. Menisipä se kotikentälläkin yhtä hyvin kuin valvovan silmän alla vieraissa... :DDD Tai oikeastaan se olen kyllä minä joka tarvitsee jonkun hengittämään niskaan niin että maltan oikeasti keskittyä, myönnetään.

Valmennuksen innoittamana kokeilin tietenkin Karankin kanssa sieltä saamiani oppeja. Etsin tasaista tuntumaa joka olisi neutraali, eli suoraan sanottuna menin pitkällä ohjalla ja kasasin niitä käsiini niin kauan että hevoseen tuli muutos: silloin tiesin rajan tulleen vastaan. Humpsuttelin eritempoisissa raveissa sekä käynneissä pitkin kenttää välillä asettaen ja käytin ratsastuksen aivan vain Karan eri vaihteisiin tutustuen, miten erilaiset tuntumat vaikuttivat sen tempoon ja miten saisin sen kulkemaan mahdollisimman rennosti ja reippaasti. Tässä vaiheessa annan piutpaut kokoamisasteelle ja syvälle kulmiin ratsastamiselle, tahdon vain että Karalla säilyy eteenpäinpyrkimys enkä vahingossakaan ratsasta sillä kässäri päällä. Ennemmin se saa olla liiankin innokas ja vauhdikas kuin mateleva täi tervassa, hyvä vaan että hevosellakin on hauskaa! :)

Stoppi löytyy kaikista askellajeista pelkästään vatsalihaksilla ja istunnalla, tavoite saavutettu \m/

Askeleen pituus korreloitui varsin hyvin ohjien pituuden kanssa. Ja tästä könötyksestä ei sitten puhuta hyshys. :DDDD

Tyytyväisinä molemmat. :)

"Mitäköhän tuokin tossa tuijottaa, eikse ennen hevosta oo nähnyt..."

Kannattaa ratsastaa hyvin tai lyön lapiolla. >:TTTT

Haddilla on jälleen uusi asia opittavana: työajo! Kävipä nimittäin niin että viikolla niskaani kirjaimellisestikin hyppäsi luokki- sekä silavaljaat etsiessäni kentän aitaan paksuja tolppia, ja siitähän sitten riemu repesi: nyt olen kunnostanut kaiken minkä olen vain voinut eli mäkivyön, länget (kaikki kolme eri kokoista, keskimmäiset sopivat Haddille), rahkeet, mahavyön ja silat sekä työohjat. Kun loput valjaista vielä joko korjauttaa suutarilla tai ostaa Hevarista tilalle uudet osat, niin tadaah. Meiltä löytyy valjaiden lisäksi papan perintöinä mm. puureki ja aura, joten eiköhän Haddille kuntojumppaa löydy... ;)
Ajattelin pessimistinä heti että Haddi ei tykkää längistä, mutta se yllätti ja oli fiksu poika: ei se edes tahtonut nuuskia niitä, silmät ummessa seisoi auringonpaisteessa kun sitä niillä silittelin ja siinä vaiheessa kun varovasti nostin länget päälle niin alahuulikin jo lörpötti. Liikkeessä eivät länget Haddia haitanneet, ja niitä kiinnittäessäni se vain nosti turpansa meikän olalle että "Hei, nyt sä laitat sitä satulaa ihan väärään paikkaan" :D Olen positiivisesti yllättynyt siitä ettei herra heikkohermo vetänyt hernettä nenään uusista pelottavista varusteista.
Kuvia en tietenkään tajunnut ottaa, mutta seuraavalla harjoittelukerralla lupaan ottaa meidän uudesta työhevosesta kuvia. Jos joku vielä tulee miulle kertomaan miten issikat on vaan maastomopoja ja ne kuuluu vaan tölttibaanalle, niin voinpahan räväyttää takaisin että kuule kyllä tuolta jumbolta ainakin onnistuu maastoilun lisäksi klassinen kouluratsastus, esteet, western pleasure, trail ja reiningin alkeet, (ohjas)ajo ja nyt opetellaan työajoa. Että siinä sulle maastomopot!

Westernistä tuli mieleen että ostin Haddille länkkäripenkin Virosta, ei ollut hinta sen hurjempi kuin 230€ joten ei ollut huono kauppa. Tietenkin pitää vielä sormet ja varpaat  ristissä toivoa että satula sopii, mutta tuumia on ainakin oikea määrä ja satulaa on käytetty Haddin kaltaisella läskipallerolla, 155 cm korkealta eestinhevosella. Lupaavalta siis vaikuttaa, kunpa satulan saisin pian sovitukseen.

Kenttä on puolitiessä valmiina, btw! Pohjustus on tehty ja hiekat tartteisi vielä, aidat samaten. Hiekat aiotaan kuitenkin mättää siihen vasta kun pohja on tasainen ja tiivis, kivetön ja kaikki karhen alta selvinneet heinät veke. Tarvitseeko siis edes kertoa että heilun joka päivä tuolla pihalla kuokan kanssa repimässä timoteitä pois kentän pohjalta... Kiviäkin sinne tuntuu kaivautuvan maan sisästä lisää samaan tahtiin kuin niitä pois heitän, prkl. :C

Loppuun kuvia kun tuttuni kävi sulattelemassa Haddilta kesälomamahaa pois meikäläisen kehitellessä kaikenlaisia kouluvääntöjä. Olivat molemmat hikisiä tunnin jälkeen, onnistuin siis tavoitteessani. >:D

Haddi on kehuilla käyvä mopo. :)

Ravi on edelleen Haddille se vaikein askellaji...

... Mutta edistystä on tapahtunut, se käyttää sentäs jo sisätakajalkaansa. Pikkuhiljaa se tästä vielä... :D

Virkkuukoukkulun se saa vielä anteeksi, varsinkin kun ei ole sentäs koko aikaa luotilinjan takana.

Seuraavassa postailussa on ehkä lisää meidän työurasta sekä kunnonkohotuskuurista, luonnollisesti tuollaisella möhömahalla ja surkeilla lihaksilla ei paljon perunapeltoa aurata — ja puhun nyt sekä hevosesta että ohjastajasta. :V Kenttäkin on ehkä silloin jo enemmän kentän näköinen, pidetään ainakin peukkuja!

Haddi aina yhtä fiksuna, se siis jotenkin epämääräisesti pomppi takajaloillaan...

Tänään lupauduin liikuttamaan myöskin Wili-herran, joten sain oikein tuplamäärän ratsastusta -ensin säheltelin aikani Wilin kanssa länkkäriä ja sitten Miia piti vielä napakan koulutunnin Haddin kanssa, joten tuskin tarvitsee edes sanoa että tänään ei tarvitse vatsalihaksia paljoa rutistella!

Oli ylevä olo kun en saanut Wiliä nostamaan ja ylläpitämään laukkaa kunnolla, "moi oon Eetu oon ratsastanut 12 v enkä osannut nostaa hyvää laukkaa :))" -ehkä huomenna pikkasen voisi harkita tsemppaamista? :_D Haddin kanssa olen vain niin jumittunut siihen että laukannostossa pitää ottaa pieni pidäte että laukka ei muutu heti alkuun possupassikaahaamiseksi, mutta vuoniksen kanssa pelko on turha -kertokaapa se mun käsille, ne ei totellut tänään aivoja kyllä yhtään!

Toisaalta kolikolla on aina kääntöpuoli, nyt en kertaakaan marissut Haddin laukasta että "onpas nelitahtista" tai "onpas tahmaista" tai "onpas formula" tai "onpas taas vastalaukka"... Tosin kuten ehkä yläkuvasta huomaattekin, niin eipä sitä laukkaa tarvinnut paljoa pyytääkään... Haddi leikki varsinkin lopputunnista ilmiselvää ravuria, tosin sillä erotuksella että aina kun kulmassa myötäsi niin pompattiinkin sitten laukalle.

Ja nyt meikä ottaa vähän lepiä, koska olen tyhmimmistä tyhmin enkä taaskaan muistanut venytellä ratsastuksen jälkeen -jumimäärän voitte kuvilla. Olenko ainoa kuka unohtaa aina venytellä ja sen jälkeen itkee ja vinkuu ja vonkuu kun joka paikkaan sattuu? :D