Hiukan itsekäs ja puoliangstinen postaus, jota ei tarvitse lukea jos aikoo vain kertoa miten paskamainen olen -tällä hetkellä tiedän sen varsin hyvin itsekin. :C Kirjoitan tämän lähinnä siksi, että helpottaa myöntää asia ääneen, tai tässä tapauksessa muiden silmille.

En kerro mitään sen tarkemmin, mutta tiedättekö sen inhottavan tunteen kun fiilistelette kahta eri asiaa samaan aikaan samasta aiheesta? Tällä hetkellä olen erittäin, erittäin iloinen ja ylpeä erään läheisen ihmiseni puolesta -samalla myöskin luvattoman kateellinen, minäolentäysinolla-fiiliksillä käyvä mörri. Se johtuu siitä, että jään -jälleen kerran- varjoon sellaisessa asiassa joka on minulle tärkeä, jossa luulen olevani hyvä. Kukaan ei ole maailman paras koska aina löytyy parempia, eikä kukaan ole maailman huonoin koska aina löytyy huonompia: mutta kun on aina tuntenut oman tasonsa olevan suht korkea, ja sitten tajuatkin olevasi pahainen wnb, keskinkertainen... Sitä tulee sellainen olo että olenko mie missään hyvä? Yhtään missään? Jos joku läheinen sijoittuisi hyvin isommissa ratsastuskisoissa, olisin puhtaasti onnellinen hänen puolestaan koska olen aina tiedostanut oman köykäisyyteni ratsastajana. Samaten jos joku saa kiinni musiikkibisneksestä, olen superonnellinen -itse olen täysin pjaska mikä skittaan tulee, ja se on lähinnä henkireikä.
Mutta visuaalisissa taiteissa olen aina luullut olevani hyvä, osannut pitää itseluottamusta sen verran että olen uskaltanut markkinoida itseäni alalle. Vähän aikaa tunnen olevani oikealla asialla, en superhyvä mutten mikään keskivertokaan enään. Ja sitten jään taas varjoon, valokeila siirtyy naapuriin ja minä olen mitättömyys.

Rantrantrant, poistan tämän postauksen ehkä myöhemmin, nyt tämä helpotti.